Minun luitani jäytää!

”Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni. Päivällä Herra säätää armonsa, ja yöllä minä hänelle veisaan ja rukoilen elämäni Jumalaa. Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: ’Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?’ Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps.42).

”Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’”

Tämä jäytävä tilanne on saavuttamassa tietynlaisen kohokohtansa niiden parissa, jotka vielä uskovat aidosti Jumalaan ja Hänen luomistyöhönsä. Aivan erikoisella tavalla ei kielletä jonkin suuremman olemassaoloa, mutta kielteiset näkemykset kieltäytyvät näkemästä sitä, mistä Sana puhuu:

”…sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” (Room.1).

Jumalamme on siis näin näkymätön joidenkin keskuudessa, saaden uskovaisenkin nimellä kulkevat alkamaan epäillä itse näkemäänsä, esittäen kätketyllä tavalla saman kysymyksen uskontoverilleen: ”Missä on sinun Jumalasi?” Tämä on ehkä ollut ja on edelleen kaikkein satuttavinta elämässämme.

Itse olen aina ollut jonkinlaisessa johtavassa asemassa joutuen sen johdosta aivan erikoislaatuisen arvostelun kohteeksi. Jo aivan uskoon tuloni ensimmäisinä vuosina jouduin toteamaan karmivan todellisuuden ns. uskovaisten elämässä. Osasin tuoda sen esiin vain toteamuksella: ”Yhdeksänkymmentä prosenttia uskovaisuudestamme näyttää perustuvan siihen, että näemme läheisemme huonompina kuin itsemme!”

”Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.' Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen'. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk18).

Millainen on meidän rukouksemme tänään? ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole niin kuin tuo fariseus!”, vaiko ”Jumala ole minulle syntiselle armollinen!”? Ei taida olla ihme, että niin moni joutuu kysymään tänäänkin: ”Missä on Jumala?”