Minä vähenen, Hän kasvaa!

”Johannes vastasi ja sanoi: ’Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta. Te olette itse minun todistajani, että minä sanoin: en minä ole Kristus, vaan minä olen hänen edellänsä lähetetty. Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien’.” (Joh.3),

Sananpalvelijan tarkoitus on siis toimia eräänlaisena Yljän ystävänä. Mutta olemmeko tarpeellisessa määrin tietoisia siitä, mitä tähän tehtävään sisältyy meidän ajassamme, jolle tämäkin sanankohta on aivan selvä vertauskuva, vaikkakin harvoin esiin nostettu. Omasta mielestäni Johannes Kastaja on, Herrankin erikoisella tavalla korostamana sananpalvelijana, sanansaattajana, mitä tärkein esimerkki oikeasta asenteesta Herran seurakunnan toiminnassa. Seurakuntalainen ja vielä ulkopuolellakin oleva ihminen on tärkeä Herran ja Hänen palvelijansa silmissä, mutta mikä on kuitenkin kaikkein tärkeintä jumalallisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Iloitsemme jokaisesta kohtaamastamme ihmisestä, mutta mikä seikka on sittenkin saattanut jäädä liian pienelle huomiolle?

”Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi.”

Toivon jokaisen lukijani olevan selvillä Raamatun symboliikasta, jossa meitä uskovaisia verrataan morsiameen ja Herraamme Taivaalliseen Ylkään. Mutta mitä on tapahtunut kautta historian ja tapahtuu edelleenkin, aivan kuin kenenkään huomaamatta? On niin helppo tiedostaa mitä erilaisimmat palvelustehtävät seurakunnassa, mutta onko meille kyllin selvää se, mikä on Jumalan säätämä arvojärjestys, pätevänä koko pelastushistorian ajan? Jankutamme jonkun mielestä aivan liikaa tästä asiasta, mutta se sisältää niin vakavia seikkoja, että niiden pohjalta ratkaistaan, ei ihmisten keskellä, mutta Taivaallisessa Tuomioistuimessa, monen sananpalvelijan iankaikkinen kohtalo! Mistä hän on todella iloinnut elämänsä ja palvelustehtävänsä keskellä?

Ei ole ollenkaan samantekevää miten käyttäydymme ns. morsiamen, seurakunnan keskellä. Kuvitelkaamme mahdollisimman todellisena häihin valmistautumistilanne, jossa on läsnä vaihteleva määrä henkilöitä. Mitä kertoo meille tilaisuuden tärkeimpien ihmisten käytös ja asenne? Mitä jos sulhasen ystävä on pukeutunut huomattavasti näyttävämmin kuin sulhanen, todella kalliiseen ja huomiota herättävään pukuun ja säihkyviin kenkiin? Mitä jos hänen kampauksensa ja koko olemuksensa loistaa jotakin aivan käsittämätöntä charmia, saaden hänet hymyilemään mitä valloittavinta hymyä katse suunnattuna morsiameen ja elehtimään huomiota herättävästi nimenomaan morsiamen lähellä, pyrkien koko ajan kiinnittämään tämän huomion itseensä? Hän selvästi hymyilee parhaan ystävänsä morsiamelle leveämmin kuin mihin sulhasen suu pystyy repeämättä.

Eikö olekin selvää, että jokin on todella pahasti vialla, kun tarkastelemme asiaa tällaisella tavalla? Emme vain ole tulleet ajatelleeksi asioiden todellista laitaa? Kaikki menee jopa siihen pisteeseen asti, että sulhasen ystävä leikillisesti nyhjäisee morsianta tuttavallisesti ja hehkuvasti niin usein, että hääväkikin jo vähitellen alkaa hieroa silmiään ihmetystä täynnä!

Voi, kuinka tuleekaan paha olo ja sisäinen kammotus, kun tämän kuvauksen siirtää hengelliseen elämään! Miten ihmeessä on mahdollista, ettei tällaista suorastaan sairasta ja hävytöntä flirttailua olla paremmin pantu merkille seurakuntien elämässä? Palauttakaamme yhä uudelleen mieleemme Johannes Kastajan ikiaikaiset sanat:

”Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi.”

Me toki iloitsemme jokaisesta veljestä ja sisaresta, mutta kaikki perustuu Taivaallisen Ylkämme onneen ja iloon, jonka näemme Hänen kasvoiltaan ja kuulemme Hänen äänestään. Meidän osamme kaikessa on tyytyä iloon ja onneen pelastuksen suhteen, jonka olemme saaneet ansiottomana lahjana!

”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” (1.Kor.3).

Siispä jäljelle jää vain:

”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien.”