Jumalallisessa ruokapöydässä

”’Me muistelemme kaloja, joita söimme Egyptissä ilmaiseksi, kurkkuja, melooneja, ruoholaukkaa, sipulia ja kynsilaukkaa. Mutta nyt me näännymme, sillä eihän täällä ole mitään; emme saa nähdäkään muuta kuin tuota mannaa.’ Ja manna oli korianderin siemenen kaltaista ja bedellion-pihkan näköistä. Kansa samoili sitä kokoamassa ja jauhoi sitä käsikivillä tai survoi huhmaressa; sitten he keittivät sitä padassa ja valmistivat siitä kaltiaisia. Ja sen maku oli samanlainen kuin öljyleivoksen.” (4.Moos.11).

Mitä me muistelemme tänään menneestä elämästämme tämän maailman turuilla ja toreilla? Tai miksi oikeastaan muistelemme mitään tuon ajan olosuhteita ja tapahtumia, koska todellisuudessahan ne aiheuttivat vain tuskaa ja ahdistusta!

En kerta kaikkiaan näytä pääsevän eroon tästä sanankohdasta, sillä se herättää niin monenlaisia ajatuksia! Olisikohan totta se, että jokin ihmeellinen, suorastaan yliluonnollinen voima ja henkivalta kultaa aivan väärällä tavalla menneen elämän muistoja nykyisen uskonelämämme karuuden johdosta?

Oma arvonsa kaikenlaiselle hengelliselle elämälle ja sen harjoittajille, mutta kirjoittaja ei voi olla muistelematta omaa hengellistä elämäänsä mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Missä lienee vika, mutta näille uskon elämän vuosille ei näytä mahtuvan suurta määrää muistoja ”herkullisista kala- ja sipulipöydistä”, joiden piirissä olisi mieli lennellyt korkeuksissa ja riemullisissa ylistyksissä? Suuren ilon ja riemun hetkiä oli toki ajoittain, mutta ei yhtäjaksoisesti! Aina oli joitakin tekijöitä, jotka tahtomattakin veivät ajatukset kapinoivaan kansaan ja heidän johtajaansa Moosekseen, jolle sanottiin käyneen pahoin kansan tähden, Jobiin ja Jeremiaan ja Paavaliinkin, joka ei totisesti ollut ”ylistyksen julistaja”!

Kirjoitan todella hyvistä asioista koskien Jumalan ajatuksia meitä kohtaan, mutta itse kuljen tällä hetkellä olosuhteissa, joiden keskellä jokin olemuksessani haluaa aivan liian suureen ääneen kuuluttaa:

”...minä näännyn…eihän täällä ole mitään; en saa nähdäkään muuta kuin tuota mannaa…!”

Ymmärrän todella niitä ystäviä, joille Manna ajoittain ei oikein tahdo maistua, ennen kaikkea elämän olosuhteiden johdosta. Kun katson ulos ikkunasta, sataa jälleen vaikeuttaen yhteiseen ruokailuun menoa. Eilen olin todella lopen uupunut, nukuttuani todella huonosti edellisen yön. Hätä todellisissa vaikeuksissa olevasta veljestä valvotti tuntikausia, ja tuska hengellisen hajaannuksen johdosta sai aikaan kehollisiakin vaivoja. Päivittäinen väsymykseni on palannut pitkän tauon jälkeen, ja epäilen syöpälääkityksen alkaneen vaikuttaa uudella tavalla. Siksi toivon esirukousta erikoisesti tuon veljen puolesta. Olisi tietysti hyvä jos minuakin muistettaisiin!

Mitä tarvitsisimmekaan enemmän kuin tilannetta, jossa emme näe mitään muuta kuin ”Mannaa”! Mitä Herramme lupasikaan meille?:

”Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut. Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh.14).

”En minä anna teille, niinkuin maailma antaa!”

Eteemme on edelleen katettu runsas hengellinen ruokapöytä kaikkine hengellisine vitamiineineen ja kaloreineen, joten meidän tulee todellakin unohtaa kaikki ”herkulliset entisen elämän, oman halun, epäterveelliset, jäteliemessä uineet kalat ja niiden petolliset mausteet!”