Vielä latauksesta

 Miten me lataamme sisäistä ihmistämme, millaiseen laturiin olemme kytkettyinä? Toimiiko latauksen ilmaisijamme oikealla tavalla, kertoen sen hetkisen totuuden ja todellisen tilan?

Mieleeni tulevat viisaat ja tyhmät neitsyet, joista jälkimmäiset eivät ollenkaan tulleet ajatelleeksi tarvitsemaansa latausta,  joka on välttämätön hengellisen elämän oikealla tavalla jatkumiseen. Mitähän he oikein ajattelivat unitilaansa edeltävinä päivinä, kun selvästi olisi ollut valmistautumisen aika? He taisivat kuvitella kaikenlaista, heräten karmivaan todellisuuteen herätyshuudon kaikuessa! Lataaminen on siis suoritettava oikealla ajalla, ennen kuin sisäinen akku lakkaa toimimasta!

Aamulla vielä venytellessäni vuoteellani, alkoivat mielessäni jostakin syystä toistua sanat kuvitteellinen ja fiktiivinen.

”Rikkaan tavara on hänen vahva kaupunkinsa, ja korkean muurin kaltainen hänen kuvitteluissaan. Kukistumisen edellä miehen sydän ylpistyy, mutta kunnian edellä käy nöyryys. Jos kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi.” (Snl.18).

”…heidän sydämensä kuvittelut kulkevat valtoimina. He pilkkaavat ja puhuvat väkivallan puheita pahuudessansa, he puhuvat kuin korkeuksista. Heidän suunsa tavoittelee taivasta, ja heidän kielensä kulkee pitkin maata. Sentähden heidän kansansa liittyy heihin ja särpii vettä kyllälti.” (Ps.73).

Vanha raamatunkäännökseni ei tunne laajemmalti sanaa kuvitelma, mutta eivätkö nämä lainaukset tuo julki kuvitelmien todellisen luonteen ja aikaansaannoksen? Miksi ihmeessä jo lapsemme opetetaan kuvittelemaan mitä järjettömimpiä asioita, luomaan aivan rajattomia mielikuvitusmaailmoja? Onko lasten omaa mielikuvitusta kaikki se, mitä näemme aamuisin ja iltapäivisin televisiosta, vaiko aikuisten heille syöttämää, aikuisen ihmisen omaa fantasiaa, fiktiivisyyttä? Mikä henki synnyttää kaikki erilaiset kuvakirjat, joissa aivan lasten uniin ja öisiin pelkoihin asti junat ja autot ja erilaiset esineet elävät elämäänsä, ei niinkään sovussa, vaan usein eriasteisessa sotatilassa ja riidassa. Tulee aivan paha olo kaikkea tätä ajatellessa!

Onko siis mikään ihme, jos koko maailma elää suuren osan ajastaan ja voimastaan näitä fiktiivisiä ”todellisuuksia”, ajautuen tielle, jolla ei enää eletä elämää, vaan suoritetaan sitä kykenemättömänä elämään aidon todellisuuden kanssa?

Entistä enemmän on totta ja todellisuutta, joskin petollista:

”Heidän suunsa tavoittelee taivasta, ja heidän kielensä kulkee pitkin maata. Sentähden heidän kansansa liittyy heihin ja särpii vettä kyllälti.”

Murehduttavinta on se, että tämä sama kuvitteellisuus on sellaisessa määrin tunkenut itsensä ns. uskovaisiinkin piireihin! Mitä pahaa voisi kaikessa tässä olla, koska meidät jo lapsesta asti on pyritty totuttamaan siihen? Suuri kysymyksemme kuuluukin nyt, tässä hetkessä ja tässä todellisuudessa, selviämmekö eteemme tulevista haasteista tämän fiktiivisen, kuvitteellisen elämänasenteen kanssa?

Ei siis ole ollenkaan samantekevää millaisella laturilla ja millaisilla jännitteillä lataamme sisäistä ihmistämme!

”…niin valmistaudu, Israel, kohtaamaan Jumalaasi. Sillä katso: hän on se, joka on tehnyt vuoret ja luonut tuulen, joka ilmoittaa ihmiselle, mikä hänen aivoituksensa on, joka tekee aamuruskon ja pimeyden ja joka kulkee maan kukkulain ylitse - Herra, Jumala Sebaot, on hänen nimensä.” (Aam.4)

Tässä fantasian ja kuvitteellisuuden vastakohta!