Oikea asenne

 

Ajatelkaamme siis valoisia asioita kaiken tämän maallisen ja hengellisen pimeyden keskellä. Elämme pahassa ajassa, pahojen asioiden ympäröimänä. Joudumme kohtaamaan entistä enemmän sellaista, mistä emme pidä ja mitä haluaisimme välttää. Todellisuutta emme suurestikaan ole kykeneviä muuttamaan, vaikka tehtävämme on loppuun asti vaikuttaa meille annetun tehtävän mukaisesti. Meidän tehtävämme on vastustaa pahaa ja olla totuuden välikappaleina riippumatta siitä, mitä se mahdollisesti tuo yllemme. Aikanaan ritareiden kunnia-asia olisi ollut puhua totuutta vaikka se olisi merkinnyt kuolemaa. Tätä noudatti kai aika harva ritari, haluten säilyttää mitä erilaisimpia etuja. Pahuuden valtaan pääsemiseksi ei siis koskaan ole tarvittu muuta kuin että hyvät eivät ole tehneet mitään. Vaikenemisella voi siis olla yhtä pahoja seuraamuksia kuin väärällä puheella ja valheella!

Katselin tänään jälleen kerran ohjelmaa, jossa ihmiset useampaankin kertaan pyysivät toisiltaan anteeksi. Miksi nämä kohtaukset yhä vielä saavat minussa aikaan niin syvällisiä ja koskettavia tunteita, että tänäänkin purskahdin äänekkääseen itkuun? Toimin erilaisten ryhmien ja ihmisten parissa nelisenkymmentä vuotta, ja joudun vielä tänäänkin toteamaan, etten kertaakaan päässyt todistamaan hetkeä, jossa ihmiset olisivat todella osoittaneet katumusta ja vilpittömästi pyytäneet anteeksi toiselta ihmiseltä. Tämä on suorastaan kauhistuttava todistus sananpalvelijalta, joka osaltaan heitettiin yli laidan sen tähden, että jatkuvasti pyysi puheissaan ja kirjoituksissaan anteeksiantamusta eri ihmisten välille.

En ole enää vuosikymmeniin osannut odottaa omalle kohdalleni anteeksipyytämistä tai antamista, mutta jumalallisen tahdon ja suoranaisen ehdottomuuden tähden olen koko ajan odotuksessa, että vielä edes kerran saisin todistaa armahtavaisuuden ja sovituksen tapahtumista, samantekevää keiden kesken. Milloin, oi milloin, Herrani soisit minulle sen armon, että saisin todistaa aitoa, rehellistä ja kyynelten kruunaamaa anteeksiantoa ja - pyytämistä veljien ja sisarten kesken? Jos maailmalliset ihmiset sellaisella tavalla ymmärtävät sopia asioita jo pelkän ihmisyyden tähden, niin milloin jumalanlapset näkevät katumattomuuden ja anteeksiantamattomuuden tuhoisat vaikutukset koko seurakunnan elämään?

 

Emmekö jo Isämeidän rukouksessa todista lukemattomia kertoja, että anteeksipyytäminen ja anteeksiantamus on edellytyksenä sille, että Taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi? Ehkä tässä onkin ihmiselämän suurin itsepetos, vaikka Sana niin selvästi vakuuttaa:

”Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen. Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.” (Luuk. 6).

”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side.” (Kol.3).

Kuinka moni meistä tietää, mitä on sydämellinen armahtavaisuus, josta näissä kohdissa puhutaan? Yleisessä tietoisuudessa taitaa enemmänkin olla, mitä se ei ole! Jotakin meille pitäisi kertoa kaiken sen, mikä mainitaan sydämellisen armahtavaisuuden jälkeen. Minulle on vuosikymmenien aikana tullut sellainen käsitys, että ystävällisyyttä pidetään maallisena ja lepsuna kristillisyytenä. Aikanaan ihmiset hämmästelivät jonkun vieraanamme olleen saarnaajan ystävällistä asennetta paria hyvin maallisella tavalla pukeutunutta ja meikattua naista kohtaan. Irvistääkö pitäisi aina kohdatessamme mielestämme jotakin sopimatonta? Sitenkö toimimme Kristuksen tuoksuna ja houkuttelemme ihmisiä liittymään seuraamme? Millaista pitkämielisyyttä onkaan Herramme joutunut osoittamaan meitä kohtaan koko elämämme ajan! Emmekö ole olleet kaikkea muuta kuin nöyriä ja sävyisiä toisia ihmisiä kohtaan, omalta osaltamme pilaten lähes kaikki mahdollisuutemme? Tässä ajassa taas olemme hukkua tuon hengellisen tsunamiaallon toiseen vaiheeseen. Suvaitsevaisuus tuntuu olevan iskulause kaikkialla, aina vain väärässä paikassa!

Mitä ihmiset odottavat meiltä? Olen päivä päivältä vakuuttuneempi siitä, että ihmiset toivovat meidän olevan normaaleja, inhimillisiä olentoja, joita on totuttu kutsumaan ihmisiksi. En milloinkaan voi unohtaa tuota Erik Ewaldsin esitelmää, jossa hän kertoo kuinka aina esitetään sitä, millaisia uskovaisten tulisi olla. Hän korottaa äänensä ja sanoo: ”Mutta minä sanon teille, että meidän tulee rukoilla että uskovaiset tulevat ihmisiksi!”

Menneinä vuosina uskoimme muutamalla ylihengellisellä lauseella saavamme ihmiset kääntymään ja tulemaan uskoon. Periaatteessa monta kertaa evankeliointi tapahtui yksinkertaisesti seuraavan kaavan mukaan: Jos mentiin lihakauppaan, uskottiin koskettavan asiakkaiden sydämiä huutamalla myyjälle: ”Saanko kilon läskiä, halleluja, Jeesus pelastaa!” Mitä tällä todella saavutettiin, voidaan nyt nähdä kaikkialla.