Vain tienviittoja!

”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä. Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” (Room.12).

Tässä puhutaan selvästikin myötätuntoisista ja sympaattisista ihmisistä, joita kaiken kuulemamme perusteella alkaa olla aina vain vähemmän ja vähemmän! Eikö enää olekaan mahdollista elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa? Riippuuko meidän omista asenteistamme enää juuri mitään, koska sellaisessa määrin annamme ulkonaisten tekijöiden määritellä omaa ajatteluamme? Onko jonkinlaisen uhkakuvan muodostaminen peruste ihmisten välttelemiselle ja suoranaiselle karttamiselle?

”Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä.”

Voisiko olla mahdollista, että piilotajuisesti kostamme negatiiviset ajatuksemme läheisellemme omien ajatustemme välityksellä, katsoen suorastaan mahdottomaksi sen ahkeroimisen,  mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä? Voisivatko olosuhteet johtaa, juuri tällaisessa ajassa, tilanteeseen, jossa meille on mahdotonta toteuttaa selviä Sanan kehotuksia, käskyjä?

Mikä meidät erottaa muista ihmisistä, tästä maailmasta ja sen tavoista ja tottumuksista? Eikö juuri mikään? Onko kristillinen seurakunta alkanut ulvoa susien lailla ollakseen liiaksi erottumatta valtasuuntauksista? Onko kristillinen seurakunta alkanut entistä enemmän pelätä sille selvästi asetettua vastuuta lähimmäisistään? Eikö jokaisen tule pitää huoli itsestään ja omista asioistaan, rasittamatta niillä muita ihmisiä, joilla on tarpeeksi huolia omasta elämästään?

Rajansa kaikella! Lähimmäisestä välittäminen ei tarkoita tämän selkäänsä nostamista ja oman elämänsä hylkäämistä. Aivan liian monet etsivät sylin sijasta vahvaselkäisiä uskovaisia, joiden selässä olisi mukava retkottaa ilman omaa vastuuta. Vain Herramme on kykenevä kantamaan haavoittunutta selässään! Omavoimaisuudessamme me olemme antaneet aivan väärän kuvan kyvyistämme, vääränlaisessa hengellisessä ”uhossa”. Sen sijaan että olisimme käsittäneet olevamme vain eräänlaisia tienviittoja, olemme johtaneet itsemme ja apua hakeneet entistä suurempiin ongelmiin.

Tästä lähtien meidän tulee olla enemmän Johannes Kastajan kaltaisia, joiden ääni kaikuu tässä synkässä erämaassa ja joiden käsi on ojentunut poispäin itsestänsä:

”Seuraavana päivänä Johannes taas seisoi siellä ja kaksi hänen opetuslapsistansa. Ja kiinnittäen katseensa Jeesukseen, joka siellä käveli, hän sanoi: ’Katso, Jumalan Karitsa!’ Ja ne kaksi opetuslasta kuulivat hänen näin puhuvan ja seurasivat Jeesusta.” (Joh.1).

Minä en itsessäni kykene auttamaan ketään, saati sitten kantamaan selässäni! Siksi on kohdattava todellisuus ja ohjattava ihmiset Hänen puoleensa, joka odottaa kärsivää ihmistä ottaaksensa tämän huomaansa!

”Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä. Hän, joka ylhäältä tulee, on yli kaikkien. Joka on syntyisin maasta, se on maasta, ja maasta on, mitä hän puhuu; hän, joka taivaasta tulee, on yli kaikkien. Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa…” (Joh.3).