Mikä on perustehtävämme? Osa 1

”Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne. Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin;  mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta…” (1.Piet.4).

Me olemme tottuneet tiettyihin asioihin sellaisella tavalla, vuosien ja vuosikymmenien aikana, että emme oikeastaan ollenkaan pane merkille sitä, minkä kanssa ahkeroimme ehkä suurimman osan aikaamme! Me uskomme olevamme oikealla asialla, koska olemme uskovaisia, kristittyjä. Me uskomme kantavamme ristiämme ottamalla kantaa tiettyihin asioihin, ja joutuessamme joskus suoranaisen vainonkin kohteeksi, otamme lohduksemme lainauksemme sanat:

”Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.”

Mutta miten me tarkkailemme omaa tekemistämme ja käytöstämme! Voisiko olla mahdollista, että kohtaamamme ikävän huomion perusteena ei ehkä olekaan Kristuksen nimi, vaan omaksumamme ”solvaava asenne” muita ihmisiä kohtaan? Me paheksumme kohtaamaamme solvausta, mutta suljemme silmämme ja korvamme omilta kovankin tuomion sanoilta!

Millainen asenne oli veljellämme Paavalilla toisin ajattelevia kohtaan, nimenomaan heidän keskuudessaan ollessaan?

”Mutta Paavalin odottaessa heitä Ateenassa hänen henkensä hänessä kiivastui, kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia. Niin hän keskusteli synagoogassa juutalaisten ja jumalaapelkääväisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän siellä tapasi.” (Apt.17).

Meidänkin henkemme on kiivastunut moneen kertaan ja kiivastuu kai edelleenkin, etenkin tällaisessa ajassa, jossa elämme! Me olemme ottaneet lujasti kantaa kaikkeen vääräksi kokemaamme, saaden ”kärsiä Kristuksen nimen tähden”. Mutta miksi en käsittääkseni ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tämänpäiväisen lainauksemme yhdestä ajatuksesta:

”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin…”

Kiivastumisensa seurauksena Paavali ei alkanut minkäänlaista meteliä tai kovaa huutoa, tuomionpasuunana, vaan yksinkertaisesti keskusteli ihmisten kanssa oman kutsumuksensa arvon mukaisesti. Mikä oli hänen selvä vastauksensa aloittaessaan saarnansa ”ymmärtämättömille pakanoille”?

”Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.” (Apt.17).

Mikä oli Paavalin menestyksen salaisuus? Miten hän sellaisella tavalla sai kohdata avoimia ovia, kun taas meidät on mitä erilaisimmilla tavoilla vaiennettu hienovaraisemmin tai vähemmän hienovaraisesti?

Tästä on hyvä jatkaa, vaikka olemme jo puhuneetkin samoista asioista! Meille ei sittenkään taida kuulua kaikkeen mahdolliseen puuttuminen, vaan keskittyminen meille uskottuihin asioihin! Henkemme voi kiivastua, mutta se ei tarkoita kielemme kiivastumista!