Voimme antaa anteeksi, mutta emme unohtaa!

”Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen.” (Matt.10).

”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” (Matt.11).

Käymistäni keskusteluista ja kuulemistani asioista tulee aina vain selvemmäksi se, että hyvin monet ihmiset etsivät nykytilanteeseensa selvitystä menneistä vuosista ja kohtaamistaan asioista. En taida olla ainoa, joka on olosuhteiden vaikutuksesta turvautunut tietynlaisen henkisen torjunnan apuun. Jos olemme rehellisiä itsellemme ja ennen kaikkea Jumalamme edessä, joudumme toteamaan elämässämme olevan melkoinen määrä mustia aukkoja, pidempiä tai lyhyempiä, mutta kuitenkin vuosissa mitattavia. Me olemme tiedostamattammekin torjuneet tietoisuudestamme melkoisen määrän ikäviä ja satuttavia asioita, joiden lävitse olemme olleet pakotettuja kulkemaan. Tämä perustuu meissä luonnostaan olevaan suojelumekanismiin, jota emme pyri tuomitsemaan, koska Herrammekaan ei sitä tee.

Nyt ei ole ollenkaan kysymys täydellisestä torjunnasta, mistä olemme kirjoittaneet pahalaatuisen narsismin yhteydessä. Jokin meissä vain pyrkii suojelemaan meitä liiallisilta ja vahingollisilta asioilta, niin että olemme säästyneet monilta itkuilta. Joudun nyt tässä elämäni vaiheessa toteamaan, melkein vanhusikäisenä, että itseltänikin on jäänyt monta itkua itkemättä, jotka nyt pyrkivät alitajunnasta tietoisuuteeni ehkä siitä syystä, että olen kypsempi käsittelemään niitä.

Tiedostan täysin sen, mitä Sana selvästi sanoo, mutta mitä on käytetty väärällä tavalla peittämään tehtyjä pahuuksia.

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?” (Jes.43).

Tämä on totuus, mutta myöskin se, että elämässämme on aivan liian monia itkemättömiä itkuja, jotka saavat meidät kyselemään päivästä päivään, mitä itse olemme tehneet ansaitaksemme kaiken sen, minkä lävitse nyt joudumme kulkemaan. Kunpa voisimme oikealla tavalla tiedostaa sen, kuinka paljon meiltä aikanaan (ja varmaankin vieläkin) odotettiin vahvuutta ja luonteen kovuuttakin vastoin kaikkea todellista olemustamme! Ainakaan aikuinen mies ei itke, uskovaisenakaan, kaikui viestinä murheidemme ylle. Miten sitten kohdeltiin kaikkia hiukankin toisin ajattelevia naisia, sisariamme? Olisi aivan liian satuttavaa mennä tarkemmin kaikkeen!

Ainakin minua pyrkii nyt itkettämään moni asia, joka aikanaan tuli oikeaoppisuuden varjolla torjutuksi ja vaimennetuksi. Epäonnistunut avioliittoni, joka päätyi puolisoni hakemaan eroon vuosituhannen vaihteessa, ei saanut oikeastaan koskaan olla minun murheeni ja itkuni aihe, koska oli aivan liian monia hurskaita sieluja, jotka katsoivat kaikki aviolliset ongelmani seurakunnan ja ulkopuolisten asiaksi. Kuinka moni olikaan valmis vannomaan kaiken olevan minun syytäni, niin että vasta nyt selvästi tajuan millaisella tavalla minulta kiellettiin ja ristettiin vuosikymmenien ajan aidon itkun mahdollisuus, todellisuuden itkeminen. Mitä jos ulkopuoliset ihmiset olisivat olleet hiukankin jumalanpelossa, puuttumatta heille kuulumattomiin asioihin?

Kirjoitan tämän itkeäkseni nyt omia itkemättömiä itkujani, mutta samalla lohdutukseksi useille kohtalotovereilleni, jotka vieläkin ovat itsesyytösten vallassa. Tuokaamme mieliimme se, kuinka vakavaa on tunkeutua toisen ihmisen elämään, ja missä asiayhteydessä se mainitaan:

”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin; mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.” (1.Piet.4).

Millaisia oikeusmurhia onkaan tapahtunut keskuudessamme, ja millaisten arpien kanssa moni vaeltaa vaimennetuin itkuin ja hymy huulillaan?