Aabrahamin siemen Osa 2

”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia. Sillä ei hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen hän ottaa huomaansa. Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hebr.2).

Miksi olemme aivan omastakin mielestämme niin levottomia, rauhattomia ja turvattoman tuntuisia? Monet ulkonaiset tekijät saavat meidät näkemään monenlaisia uhkakuvia, ja viimeisten aikojen tapahtumat suorastaan vyöryvät aina vain lähemmäksi ja suorastaan ylitsemme – eikö siinä jo tarpeeksi syytä levottomuuteen? Kyllä, oikeastaan mikään maallinen asia ei enää miellytä entisellä tavalla ainakaan uskovaista. Mutta tiedämme niin selvästi, että Jumala erikoisesti tässä ajassa haluaa pitää huolta meistä – miksi sitten joudumme sellaisella tavalla haparoimaan löytääksemme tiemme kaiken lävitse?

Minua ovat aina aivan erikoisella tavalla siunanneet nuo sanat:

”Sillä ei hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen hän ottaa huomaansa.”

Kirjoitimme eilen siitä, kuinka ihmiset mitä erilaisimmin tavoin pyrkivät hurskauteen ja pyhyyteen toimimalla huomiota herättävästi, jopa asettumalla jonkinlaisen ihmistekoisen korokkeen päälle, odottaen tulevansa merkille pannuksi, mikä sisältää palvelusten odottamista ja nöyrää alamaisuutta ns. seuraajilta.

Eiköhän tämä yksi esimerkki tuo esiin ongelmamme ytimen! Ihmisellä, meillä itsellämmekin, on todella suuria vaikeuksia tyytyä olemaan sitä, mitä todella olemme: ihminen! Emme ole enkeleitä, emme missään tapauksessa ole jumala sen paremmin pienellä kuin suurellakaan kirjaimella. Uskovaisina voimme olla vain Aabrahamin siementä, kaikessa inhimillisessä heikkoudessaan ja puutteellisuudessaan, mutta kuitenkin Jumalan silmissä arvokkaana ja rakkaana. Tämä ei perustu johonkin suoritukseemme tai ansioomme, vaan ainoastaan Jumalamme Itse suorittamaan sovitustyöhön, joka ei kuitenkaan tee meitä omassa itsessämme täydellisiksi, vaan olemme elämämme loppuun asti riippuvaisia Hänen päivittäisestä armostansa.

Kestääksemme kaiken edessämme vielä olevan lävitse, tarvitsemme aivan uudenlaisen tietoisuuden omasta olemuksestamme, jolta tavallaan odotetaan täydellisyyttä ja pyhyyttä, jotka kumpikaan eivät perustu omiin tekoihimme tai ansioihimme. Tämän tuo mitä selvimmin esiin veljemme Paavali:

”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Pyrkikäämme siis todella olemaan vain ihmisiä, vajavaisia mutta pelastettuja, Aabrahamin jälkeläisiä, ilman vääränlaisen viisauden mainetta! Tyytykäämme viheliäisyyteemme, koska voimme kerskata ainoastaan Herrastamme ja Hänen armostansa!

”Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.” (Kol.2).