Murtuneiden Herra

”Katso, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut, minun rakkaani, johon minun sieluni on mielistynyt; minä panen Henkeni häneen, ja hän on saattava oikeuden sanomaa pakanoille. Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.” (Matt.12).

Minulla on ollut hiukan ongelmia nukkumisen kanssa. Toissayönä valvoin niin monta tuntia, etten eilen jaksanut kirjoittaa mitään. Tarvinneeko minulla olla huono omatunto, kun ihmisillä on jo luettavanaan melkein tuhat tekstiä?

Edellinen sanankohta on soinut toistuvasti mielessäni. Tiedän, että se on sanottu meidän Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, mutta Hänen ominaan ja saman Hengen omaavina meidänkin tulisi kuulla samat arvostavat Sanat, ei ihmisiltä, vaan Ylhäältä. Meissä itsessämme ei ole mitään, mikä ansaitsisi niiden kuulemisen, mutta Jumalamme haluaa nähdä meidät osana Herran Jeesuksen Kristuksen Ruumista. Kun kerran meillä on aivan samat geenit Hänen kanssaan, on meissä selvästi havaittavissa Hänen luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa, samannäköisyytensä.

Olen joskus kirjoittanut siitä, ovatko jotkin saarnaajat ja sananpalvelijat Jeesuksen näköisiä. Innoituksen tähän antoi se surulliseksi kokemani asia, että aina silmät sulkiessani ja rukoillessani ajatukseni automaattisesti menivät johonkin merkittävään sananpalvelijaan, jonka kasvotkin ikään kuin heijastuivat silmieni eteen. Jossakin määrin se tuntui luontevalta, mutta hänen kasvonsa eivät mielestäni oikein olleet Herrani kasvot. Miksi? En tuntenut sellaista turvallisuutta, jota olisin odottanut! Etenkin voitaisiin kaikki kuvailla seuraavan puuttumisella:

”Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta…”

Tuntemani sananpalvelijat eivät suoranaisesti huutaneet, mutta jotakin riidanomaista oli heidän hengellisessä olemuksessaan, ei ehkä niinkään julistuksessa, vaan sisäisessä ihmisessään. Minut hyväksyttiin jopa ikään kuin parhaaksi ystäväksikin, mutta hyvin tiukkarajaisilla ehdoilla, jotka sallivat ainoastaan myötämielisyyden ja usein ehdottoman samanmielisyyden. Se ei ehkä monen mielestä ole mitään erikoista eikä vaarallistakaan, mutta miten se sopii lainaukseemme? Uskon ymmärtäväni monia ahdistettuja sieluja, jotka omassa rikkinäisyydessään saavat kokea murtuvansa vielä lisää ja ongelmiensa savun tuottavan mielipahaa niille, joilta odottaisi enemmänkin ymmärrystä kuin arvostelua ja ylivoimaisia odotuksia!

”Ja hän sanoi heille: ’Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Niin Ihmisen Poika siis on sapatinkin herra.” (Matt.2).

Herramme on siis vieläkin murtuneiden ja suitsevaisten Herra!

Häneen me panemme toivomme tänäänkin!