Kristityllä on suuri vastuu!

”Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin; mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.” (1.Piet.4).

Olen aina korostanut sitä, että unet, joille ei ole selvää selitystä tulee jättää omaan arvoonsa, unohtaa. Omasta elämästäni joudun kuitenkin selvästi toteamaan, että omat itkemättömät itkuni tuodaan nyt eteeni toistuvissa unissa, joilla on selvä sanoma ja tarkoitus, täysin ohitse tietoisen ajatteluni ja tarkoitukseni. Itse olen koko ajan luullut käsitelleeni nämä asiat sellaisessa määrin, ettei niiden enää tulisi tulla esiin unissa ja alitajunnassa. Laukaisevana tekijänä on suuressa määrin toimeni, jossa joudun kuuntelemaan niin monenlaisia surullisia ja osaltaan uskomattomia kertomuksia mitä erilaisimpien ihmisten suusta.

Itseoppineena, Jumalan Yliopistoa käyneenä, ihmissuhdekouluttajana koen oman avuttomuuteni suurelta osin siitä syystä, että minulle moni ihminen on kuin avoin kirja, jonka kokonaisuus ilman kansitekstiäkin kertoo kaikista niistä vääryyksistä, joita hän on joutunut kohtaamaan ennen kaikkea kristillisellä alueella. En usko millään muulla elämän alueella olevan ja olleen sellaista määrää toisen ihmisen elämään ja olemukseen tunkeutumista kuin ns. ”hengellisillä alueilla”.

Miksi ja mistä sellainen into puuttua itselle selvästi kuulumattomiin asioihin? Joudumme varmastikin palaamaan aivan ihmiskunnan alkuun, Kainiin ja Aabelin. Kainilla olisi ollut mahdollisuus hillitä itsensä ja vihansa, ja antaa oma tilansa Aabelin toiminnalle, kuten saksalainen sanonta kuuluu, elää ja antaa Lassenkin elää! Myöhemmin jopa roomalainen hallintoelin totesi Herramme kohdalla kaikessa olevan kysymyksen juutalaisen johdon kateudesta. Tämä kateus ei rajoittunut vain Herraamme, emmekä lue mistään katumuksen osoituksista, vaan päinvastoin, sama viha ehkä suurentuneena kohdistui sitten Hänen omiinsa, opetuslapsiinsa. Eikö sama sitten toteutuisi vielä tässäkin ajassa, aivan kuten Herramme meille kertoo?:

”Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen.” (Matt.10).

”Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun.” (Matt.11).

Millainen loukkaantumisen aihe onkaan annettu ja tuotu aivan käsillämme kosketeltavaksi, jos meille ei ole selvinnyt Kirjoitusten aito todistus! Emmehän toki koskaan ole odottaneet jotakin tällaista, mitä nyt joudumme omin silmin ja omin kokemuksin todistamaan! Minne on kadonnut ilomme ja miksi?

”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. Mutta jos olemme ahdistuksessa, niin tapahtuu se teille lohdutukseksi ja pelastukseksi; jos taas saamme lohdutusta, niin tapahtuu sekin teille lohdutukseksi, ja se vaikuttaa, että te kestätte samat kärsimykset, joita mekin kärsimme; ja toivomme teistä on vahva, koska me tiedämme, että samoin kuin olette osalliset kärsimyksistä, samoin olette osalliset myöskin lohdutuksesta.” (2.Kor.1).

Miksi me sellaisella tavalla olemme kokeneet olevamme pakotettuja vaikenemaan kaikista kärsimyksistä, jotka suurimmaksi osaksi perustuvat toisten ihmisten ja tahojen elämäämme puuttumiseen ja kaikenlaiseen panetteluun? Miksi emme ole kokeneet voivamme tuoda pahan olomme esiin itkun kautta! Me olemme kiusanneet itseämme kaikenlaisella vaikenemisella, itsemme kohdalla lähinnä. Ei ole tarkoitus, että alkaisimme kuuluttaa ääneen kaikkea kokemaamme pahuutta, mutta meidän on pakko selvittää kaikki asiat itsellemme, selvitäksemme tässä niin petollisessa ajassa. Ei sen puoleen, vastoin kaikkea meille opetettua ja iskostettua, Paavali itse mainitsee monia vastustajia nimeltä!