Rukouksesta

”’Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.’ Nainen sanoi hänelle: ’Minä tiedän, että Messias on tuleva, hän, jota sanotaan Kristukseksi; kun hän tulee, ilmoittaa hän meille kaikki’. Jeesus sanoi hänelle: ’Minä olen se, minä, joka puhun sinun kanssasi’.” (Joh.4).

Kuka puhuu meidän kanssamme, minun kanssani? Tunnemmeko sen äänen, joka kantautuu korviimme?

Meidän Herramme puhui Sanoja, jotka ovat Henki ja ovat Elämä. Mikä sai vilpittömät ihmiset uskomaan Häntä, tuon naisen tavalla? Hänen todellinen olemuksensa, Hänen elämänsä, tekonsa! Hänessä oli sopusoinnussa koko historia, kaikki kirjoitettu. Tuota naista oli valistettu aivan oikealla tavalla, niin että nyt hänen kuulemansa ääni, sanat, saivat hänet vakuuttuneeksi jostakin tähän asti suurimmasta kohtaamastaan.

Oi, kuinka toivoisinkaan niin omalle kuin jokaisen muunkin kohdalle tällaisen kohtaamisen, aivan uudella tavalla! Kuinka kaipaankaan saada aivan omakohtaisesti kuulla tuon kaikkien aikojen rakkaudellisimman ja koskettavimman, Sanasta tutun äänen: ”Minä se olen, Minä, joka puhun sinun kanssasi!” Mitä sisältääkään tämä asiakokonaisuus ja mitä se kuuluttaa meille jumalanlapsina? Mitä vaikuttaakaan elämäämme sekä Äänen että Persoonallisuuden tiedostaminen, niiden yhdessä kokeminen? Eikö Hän vakuutakin samaa jo vuosituhansia aikaisemmin:

”Sentähden minun kansani on tunteva minun nimeni, sentähden se on tunteva sinä päivänä, että minä olen se, joka sanon: ’Katso, tässä minä olen.’ Kuinka suloiset ovat vuorilla ilosanoman tuojan jalat, hänen, joka julistaa rauhaa, ilmoittaa hyvän sanoman, joka julistaa pelastusta, sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on kuningas!’ Kuule! Vartijasi korottavat äänensä, kaikki he riemuitsevat, sillä he näkevät silmästä silmään, kuinka Herra palajaa Siioniin.” (Jes.52).

Erikoisesti tämä aika on täynnä mitä erilaisimpia ääniä, jotka kantautuvat jostakin, tai jopa astuvat eteemme samanlaisin vakuutteluin, kuitenkin vieraalla äänellä lausuttuna. Kertomuksemme nainen oli varmaankin jo ehtinyt kuulla kaikenlaista houkuttelevaa ja kiinnostavaa, mutta jokin hänen sisimmässään oli saanut hänet sulkemaan sisäisen, hengellisen korvansa näiltä ääniltä. Hänessä oli jotakin siitä, mistä Herramme hänelle puhui:

”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa!”

Mitä me ajattelemme rukouksesta? Mitä tulee ensimmäiseksi mieleemme? Polviasento, ristityt kädet, hiljaisin nurkkaus talossa, pyyntöjemme esittämistä Taivaalliselle Isällemme. Kyllä, kaikkea tätäkin rukous merkitsee, mutta minulle rukous on enemmänkin asenne, kuin jotakin määriteltyä esittämistä. Siitä kertoo mitä selvimmin sanoin:

”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.

Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä. Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.” (Room.8).

Minä en ole kykenevä kirjoittamaan kirjaa rukouksesta, mutta jokin sisimmässäni vakuuttaa, että jokainen elämäni hetki on omalla, joskin salatulla tavallaan, rukousta eli puhetta Herrani kanssa. Sitä on mahdoton selittää, se täytyy vain kokea:

”Minä se olen, Minä, joka puhun sinun kanssasi!”