Perheen jäsenenä

 

”Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef.2).

Meidän uskomme perustuu siis sekä Vanhaan – että Uuteen Testamenttiin. Kuinka paljon apostolit viittasivatkaan menneisiin aikoihin, eli profeettojen elämään ja puheisiin! Meidän on mahdotonta ymmärtää Vanhaa Testamenttia ilman Uutta, ja Uutta ilman Vanhaa. Meidän kansalaisuutemme perustuu siihen, mitä Jumala on puhunut palvelijoidensa kautta.

”Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.” (2.Piet.1).

Vain Sanan kautta me ymmärrämme oman asemamme pelastushistoriassa. Me tarvitsemme valkeuden sisimpäämme, sydämeemme, pystyäksemme säilyttämään oikeanlaisen sukulaisuussuhteen tämän mitä vaarallisimman ajan keskellä. Me olemme muukalaisia tälle maailmalle, sekä sen silmissä, että omien tuntemustemme perusteella. Mutta näkymättömässä maailmassa me olemme aidosti ja elävästi tunnettuja, erikoisesti Jumalan perhepiirissä, mutta myös vastustajan piireissä. Jo meidän Herramme aikana maan päällä vihollisen voimat selvästikin tunnistivat Hänet paremmin kuin väkijoukot, joiden keskelle Hän saapui. Siksi voidaan sanoa:

”Maailmassa hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh.1).

Mitä sanoi meidän Herramme meistä hänen palvelijoistaan:

”Muistakaa se sana, jonka minä teille sanoin: 'Ei ole palvelija herraansa suurempi'. Jos he ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne.” (Joh.15).

Miksi murehdit, veljeni, sisareni, jos sinulle on käynyt edellisten lainauksemme mukaisesti? Olemmehan kaikki aivan viime hetkiin asti pyrkineet uskomaan johonkin aivan erilaiseen suhtautumiseen hengellisessä perhekunnassamme!

”Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä…”

Me olemme tainneet jossakin määrin käsittää väärin asemamme hengellisessä maailmassa. Jos ei perhe tunnistanut Herraammekaan, niin kuinka sitten me voisimme odottaa suurempisuuntaista vastaanottavaisuutta nykyisessä perhekunnassa? Mitä joutui Paavali toteamaan useampaankin kertaan omana kokemuksenaan:

”Toivon Herrassa Jeesuksessa pian voivani lähettää Timoteuksen teidän tykönne, että minäkin tulisin rohkaistuksi, saatuani tietää, kuinka teidän on. Sillä minulla ei ole ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on.” (Fil.2).

Aikamoista puhetta rakkaan ja merkittävän veljemme suusta! Miksikähän olemme sellaisella tavalla lukeneet tämän kohdan ohitse ja pitäneet siten omaa tilaamme jotenkin ainutlaatuisena ja mahdollisesti ennen kokemattomana! Onkohan meillä jonkinlainen vähän sairaalloinenkin tarve saada murehtia aivan ylimääräistäkin? Herramme ei tullut luomaan ylimaallisen onnellista ja ylellistä perhe-elämää, mille tämänkin ajan Aatamit ja Eevat ovat ottaneet esikuvansa mitä erilaisimmista saippuaoopperoista. Sama näyttää pätevän hengelliseen perheeseen, johon me rakkaudesta ja sovinnollisuuden hengestä olemme mielessämme liittäneet ehkä aivan vääriäkin jäseniä. Usko ei edelleenkään ole jokamiehen! Me tahdomme omalla tavallaan pitää veljenä ja sisarena jokaista, joka sitä haluaa, mutta meillä on kuitenkin jumalallinen oikeus ja velvollisuuskin sisimmässämme asettaa kaikki ristiriitainen omaan kategoriaansa. Me emme ole silti kaksinaamaisia, vaan jo Sana kehottaa varomaan liiallisia puheita ja mielipiteiden julki lausumisia.  Eihän meidän tule laskea käsiämmekään kenen tahansa ylle! Ja tässä ajassa meidän tulee todella katsoa, kenen sallimme laskea kätensä itsemme päälle!

Miten muuten oli Mooseksen suhteen? Mitä hänestä kerrotaan meille?

”Ja hän luuli veljiensä ymmärtävän, että Jumala hänen kätensä kautta oli antava heille pelastuksen; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.” (Apt.7).

Kaikesta huolimatta me olemme aidosti jumalallisen perheen jäseniä, vaikka sen pyrkisi kieltämään kuinka moni väärämielinen maallinen veli tai sisar. Hengellinen geenitesti paljastaa totuuden, eikä meidän entiseen tapaan kannata etsiä tunnustusta niiltä, jotka eivät tahdo suoda sitä meille. Miksi odottaisimme ymmärrystä niiltä, joilta sitä ei voi löytyä, kun kerran Jumalan käsi on meidän kanssamme?

Jumalan voima tulee julki heikkoudessa, ja Hänen armonsa riittää meille!