”Niin ette
siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja
Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja,
kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa
pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa
rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef.2).
Meidän uskomme perustuu siis sekä Vanhaan – että
Uuteen Testamenttiin. Kuinka paljon apostolit viittasivatkaan menneisiin
aikoihin, eli profeettojen elämään ja puheisiin! Meidän on mahdotonta ymmärtää
Vanhaa Testamenttia ilman Uutta, ja Uutta ilman Vanhaa. Meidän kansalaisuutemme
perustuu siihen, mitä Jumala on puhunut palvelijoidensa kautta.
”Ja sitä
lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä
vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee
ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.” (2.Piet.1).
Vain Sanan kautta me ymmärrämme oman asemamme
pelastushistoriassa. Me tarvitsemme valkeuden sisimpäämme, sydämeemme,
pystyäksemme säilyttämään oikeanlaisen sukulaisuussuhteen tämän mitä
vaarallisimman ajan keskellä. Me olemme muukalaisia tälle maailmalle, sekä sen
silmissä, että omien tuntemustemme perusteella. Mutta näkymättömässä maailmassa
me olemme aidosti ja elävästi tunnettuja, erikoisesti Jumalan perhepiirissä,
mutta myös vastustajan piireissä. Jo meidän Herramme aikana maan päällä
vihollisen voimat selvästikin tunnistivat Hänet paremmin kuin väkijoukot,
joiden keskelle Hän saapui. Siksi voidaan sanoa:
”Maailmassa
hän oli, ja maailma on hänen kauttaan saanut syntynsä, ja maailma ei häntä
tuntenut. Hän tuli omiensa tykö, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.”
(Joh.1).
Mitä sanoi meidän Herramme meistä hänen palvelijoistaan:
”Muistakaa se
sana, jonka minä teille sanoin: 'Ei ole palvelija herraansa suurempi'. Jos he
ovat minua vainonneet, niin he teitäkin vainoavat; jos he ovat ottaneet vaarin
minun sanastani, niin he ottavat vaarin teidänkin sanastanne.” (Joh.15).
Miksi murehdit, veljeni, sisareni, jos sinulle on
käynyt edellisten lainauksemme mukaisesti? Olemmehan kaikki aivan viime hetkiin
asti pyrkineet uskomaan johonkin aivan erilaiseen suhtautumiseen hengellisessä
perhekunnassamme!
”Niin ette
siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja
Jumalan perhettä…”
Me olemme tainneet jossakin määrin käsittää väärin
asemamme hengellisessä maailmassa. Jos ei perhe tunnistanut Herraammekaan, niin
kuinka sitten me voisimme odottaa suurempisuuntaista vastaanottavaisuutta
nykyisessä perhekunnassa? Mitä joutui Paavali toteamaan useampaankin kertaan
omana kokemuksenaan:
”Toivon
Herrassa Jeesuksessa pian voivani lähettää Timoteuksen teidän tykönne, että
minäkin tulisin rohkaistuksi, saatuani tietää, kuinka teidän on. Sillä minulla ei ole ketään
samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; sillä
kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on.”
(Fil.2).
Aikamoista puhetta rakkaan ja merkittävän veljemme
suusta! Miksikähän olemme sellaisella tavalla lukeneet tämän kohdan ohitse ja
pitäneet siten omaa tilaamme jotenkin ainutlaatuisena ja mahdollisesti ennen
kokemattomana! Onkohan meillä jonkinlainen vähän sairaalloinenkin tarve saada
murehtia aivan ylimääräistäkin? Herramme ei tullut luomaan ylimaallisen
onnellista ja ylellistä perhe-elämää, mille tämänkin ajan Aatamit ja Eevat ovat
ottaneet esikuvansa mitä erilaisimmista saippuaoopperoista. Sama näyttää
pätevän hengelliseen perheeseen, johon me rakkaudesta ja sovinnollisuuden
hengestä olemme mielessämme liittäneet ehkä aivan vääriäkin jäseniä. Usko ei
edelleenkään ole jokamiehen! Me tahdomme omalla tavallaan pitää veljenä ja
sisarena jokaista, joka sitä haluaa, mutta meillä on kuitenkin jumalallinen
oikeus ja velvollisuuskin sisimmässämme asettaa kaikki ristiriitainen omaan
kategoriaansa. Me emme ole silti kaksinaamaisia, vaan jo Sana kehottaa varomaan
liiallisia puheita ja mielipiteiden julki lausumisia. Eihän meidän tule laskea käsiämmekään kenen
tahansa ylle! Ja tässä ajassa meidän tulee todella katsoa, kenen sallimme
laskea kätensä itsemme päälle!
Miten muuten oli Mooseksen suhteen? Mitä hänestä
kerrotaan meille?
”Ja hän luuli
veljiensä ymmärtävän, että Jumala hänen kätensä kautta oli antava heille pelastuksen;
mutta he eivät sitä ymmärtäneet.” (Apt.7).
Kaikesta huolimatta me olemme aidosti jumalallisen
perheen jäseniä, vaikka sen pyrkisi kieltämään kuinka moni väärämielinen
maallinen veli tai sisar. Hengellinen geenitesti paljastaa totuuden, eikä
meidän entiseen tapaan kannata etsiä tunnustusta niiltä, jotka eivät tahdo
suoda sitä meille. Miksi odottaisimme ymmärrystä niiltä, joilta sitä ei voi
löytyä, kun kerran Jumalan käsi on meidän kanssamme?
Jumalan voima tulee julki heikkoudessa, ja Hänen
armonsa riittää meille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti