Eteenpäin!

 

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’. Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi.” (Hebr.10)

Edellisessä kirjoituksessamme puhuimme hengellisen elämän kilpajuoksusta, joka asettaa meille erilaisia tavoitteita. Ei ole ollenkaan kysymys keskinäisestä kilpailusta muuta kuin toinen toisensa kunnioittamisen suhteen!

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.”

Miksi etenkin maratonia juostessa juuri kukaan ei halua juosta muista erillään, vaan mieluummin joukossa? Kilpailijat aivan omalla tavallaan kirittävät toinen toistaan suurimman osan matkaa, ja vasta aivan lopun lähellä vahvimmat aloittavat hurjan loppukirin. He tahtovat hintaan mihin tahansa tulla ensimmäisenä maaliin, voittaakseen kaikkien kunnioituksen ja saadaksensa korkeimman palkinnon. Näin ei ole meidän uskovaisten suhteen, sillä meille tärkeintä on reilu kilpailu ja pyrimme vain noudattamaan sitä esikuvaa, joka meille on annettu: me juoksemme niin kuin voittaja ja maaliin pääseminen on meillekin tärkeätä, mutta mistään hinnasta emme halua korkeinta kunniaa ja ensimmäistä palkintoa! Maaliin pääseminen on tavoitteemme ja siihen tarvitsemme uskallusta, sillä kilpa on kova ja raskas. Me juoksemme, vaikka jalkamme väsyvät, sydämemme hakkaa ja keuhkot puuskuttavat. Me olemme lähteneet kilpaan, omalla tavallaan kyntökamppailuun, jossa ei ole varaa katsoa taaksepäin:

”Mutta Jeesus sanoi hänelle: ’Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan’.” (Luuk.9).

Meitä kehotetaan useaan otteeseen jo Vanhassa Testamentissa unohtamaan takanamme oleva tavoitellaksemme edessämme olevaa. Unohtaa voi kuitenkin todellisuudessa vain sen, minkä Veri on puhdistanut ja mitä Herrammekaan ei sen jälkeen muista, koska Hän on heittänyt kaiken tunnustamamme meren syvyyteen.

Meidän kilvoituksemme on edessä, ei takana. Jos menneisyydessä on raskauttavia tekijöitä ja anteeksiantamattomia asioita, merkitsevät ne jaloissamme kuin lyijypainoja, jotka estävät juoksemisen. Juokseminen edellyttää mahdollisimman kevyttä asua ja juoksuun sopivia jalkineita.

”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.” (Hebr.12)