Miltä Sinusta tuntuu, Herra?

 

Miten olisi, jos tänään yrittäisimme ajatella Herramme tuntemuksia? Ajatelkaamme sitä, kuinka paljon Hän on tehnyt meidän hyväksemme ja miltä Hänestä tuntuu, kun emme kuitenkaan oikealla tavalla arvosta ennen kaikkea Hänen pelastustekoaan! Miksi oikeastaan niin vähän ajattelemme sitä, mitä Hänen mielessään liikkuu! Minä itsekään en muista koskaan ajatelleeni ja kirjoittaneeni tästä aiheesta. Me emme ole katsoneet edes aiheelliseksi mennä tarkemmin näihin ulottuvuuksiin, koska olemme aina pitäneet Häntä niin suurena, ettei Häntä hetkauta mikään mihinkään suuntaan. Jossakin mielessä suurin osa ihmiskuntaa ei lainkaan käsitä Hänen suuruuttansa, vaan uskoo voivansa luottaa omiin näkemyksiinsä, jotka määräytyvät sen perusteella, että he ovat ihmisiä. Ja sitten osa pitää Häntä niin suurena, ettei minkään katsota voivan vaivata Häntä!

Oma mielemme vallitsee koko olemustamme siinä määrin, ettei meiltä riitä suuriakaan voimavaroja edes lähimmäisemme tarpeiden ja kaipausten tyydyttämiseen, saati sitten ajattelemaan, mitä Herramme tuntee. Hänhän on Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Kaikkialla Läsnäoleva jne. Hän ei tarvitse todellisuudessa mitään, ainakaan meidän mielestämme, koska kaikki on Hänen siinä määrin, että mieleemme tulee Daavidin rukous temppelin vihkiäisissä:

”Sinun, Herra, on suuruus ja väkevyys ja loisto ja kunnia ja kirkkaus, sillä sinun on kaikki taivaassa ja maan päällä. Sinun, Herra, on valtakunta, ja sinä olet korotettu kaiken pääksi. Rikkaus ja kunnia tulevat sinulta, sinä hallitset kaikki, ja sinun kädessäsi on voima ja väkevyys. Sinun vallassasi on tehdä mikä tahansa suureksi ja väkeväksi. Me siis kiitämme sinua, meidän Jumalaamme; me ylistämme sinun ihanaa nimeäsi. Sillä mitä olen minä, ja mitä on minun kansani, kyetäksemme antamaan tällaisia vapaaehtoisia lahjoja? Vaan kaikki tulee sinulta, ja omasta kädestäsi olemme sen sinulle antaneet. Sillä me olemme muukalaisia ja vieraita sinun edessäsi, niinkuin kaikki meidän isämmekin; niinkuin varjo ovat meidän päivämme maan päällä eikä ole, mihin toivonsa panna. Herra, meidän Jumalamme, kaikki tämä runsaus, jonka me olemme hankkineet rakentaaksemme temppelin sinulle, sinun pyhälle nimellesi, on sinun kädestäsi, ja sinun on kaikki tyynni.” (1.Aikak.29)

Kaikki siis tulee Häneltä, emmekä voi ottaa muuta kuin haltuumme annetusta, ennalta valmistetusta. Me katselemme tätäkin sanankohtaa ajatuksiimme tulematta, että kaiken puhuu Jumalalle tavallinen, maallinen olento, joka tuohon aikaan ei luonnollisessa mielessä ollut kykenevä tajuamaan Jumalansa todellista suuruutta ilman meidän aikamme avaruusteleskooppeja. Miksi emme enemmän ajattele sen asian merkitystä, että meidän Jumalamme kanssa voi keskustella aivan tavallinen, inhimillinen olento? Eikö jo tämä kerro meille jotakin Herramme olemuksesta ja ajatuksista?

”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” (Matt.23).

Mitä siis liikkuu Herramme mielessä ja mitä Hän ajattelee meistä? Mitä me olemme todellisuudessa tuoneet Hänen eteensä ohitse lainaamamme kohdan temppelin vihkimisestä? Me saatamme arvostaa ja suuresti kunnioittaa mitä erilaisimpia rakennuksia ja hengellisiä oppirakennelmia, mutta emme kuitenkaan näe kaiken inhimillisen kunnioituksen taakse jäävää todellista jumalallista Tahtoa. Profeetat ja lähetetyt eivät kuolleet todellisuudessa maasta poimittuihin kiviin, vaan hengellisen loukkaantumisen ja uskonnollisen kiivauden meteoriitteihin. Nämä kivet olivat kotoisin väärän hengellisyyden avaruuden ulottuvuuksista!

Millaisella tavalla tuovatkaan Herramme sanat esiin Hänen todelliset ja rakkaudelliset ajatuksensa!:

”…kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle!”

Mutta me emme ole tahtoneet! Tunteeko Herramme jotakin kaiken tämän keskellä, vai mitä sanoo Luukas Hänestä?

”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä.”

Tulemmeko me  murheelliseksi kuullessamme tämän? Mitä ajattelee ja tuntee Herramme katsellessaan juuri tällä hetkellä meitä ja meidän hengellistä maailmaamme? Uskon Hänen sydämensä olleen täynnä murhetta Hänen lausuessaan sanat, joita lainaamme hyvin kevyellä mielellä itse nähdessämme hengellisen tilamme:

”Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?” (Luuk.18).

”Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita…” Voisiko tämä lausunto jollakin tavoin ulottua meidänkin yllemme, ainakin ajoittain? Voi ei, sieluni ei yhdellä kertaa kestä enempää Herramme murheellisuuden ajattelemista! Kuinka murheellinen täytyykään Hänen olla, kun niin harvat ovat halukkaita suojautumaan Hänen siipiensä alle!

Miettikäämme hartaasti, miten voisimme ilahduttaa Häntä!