Luomakunta huokaa

 

”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin.

Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle - ei omasta tahdostaan, vaan alistajan - kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä.” (Room.8).

Emmekö lukeneetkin todella rohkaisevia sanoja? Eikö Herramme olekin sijoittanut oman sisimpänsä tuntemukset luomakuntaansa, osoittaen siten kuinka paljon Hän välittää meistä? Me olemme pelastetut toivossa, emme näkemisessä! Jumalasta välittämätön ihminen haluaa uskoa vain kaiken näkemänsä, oman sisimpänsä ja järkensä määrittelemän tiedon ja totuuden. Meidän totuutemme perustuu yhä vielä Jumalan Sanaan ja Hänen meihin asettamaansa Henkeen, joka tiedottaa meille kaikesta Herran Jeesuksen Kristuksen meille tuomasta. Tässä juuri on perimmäinen syy huokailemiseemme ja murheeseemme. Kaikki meitä ympäröivät henkivallat korostavat meitä kiusatakseen kaiken näkyvän merkitystä siinä määrin, että nykyinen tiedekin tekee kaikkensa osoittaaksensa, että kaikki on syntynyt joko avaruudesta tulleesta meteoriitista tai tulivuoren sisimmästä. Mutta jos tämäkin olisi totta, niin mistä on sitten tuo elämä tullut meteoriittiin tai tulivuoreen?

Meidän uskomme perustuu näkymättömään maailmaan, tuonpuoleiseen, jota ei kukaan kykene selittämään toiselle, eikä itselleenkään. Silti meille riittää hyvinkin pieni, sinapinsiemenen kokoinen usko Jumalaan ja Hänen luomiseensa, kun taas itsestään syntymiseen uskova todellisuudessa tarvitsee ainakin kuun kokoisen uskon!

”Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: ’Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi’. Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? Sillä kun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat…” (1.Kor.1)

Jumalamme ei päättänyt tätä asiaa vasta Herramme syntyessä tämän maan päälle. Hän loi aikanaan kaiken sellaisella tavalla, että omaan viisauteensa turvautuva ihminen sekoaisi ajatuksissaan ja tekisi itsestään naurettavan Luojansa silmissä, ja meidänkin! Jos joidenkin apinaeläinten geenit ovat hyvin lähellä omiamme, ei se merkitse sukulaisuussuhdetta. Joskus tuntuu, että tällaiset ajatukset ovat erittäin loukkaavia eläinkuntaa kohtaan!

Murheellisuus on osa hengellistä elämäämme, kunhan vain se perustuu oikeisiin tekijöihin. Herramme on luvannut aikanaan kuivata kaikki kyyneleemme, ja omalla tavallaan Hän Pyhän Hengen lohdutuksen kautta tekee sitä päivittäin. Mutta jotta elämäämme tulisi todella jotakin sisältöä harmaaseen arkipäiväisyyteen, toivotan meille jokaiselle oikeanlaista murheellisuutta!

”…nyt iloitsen, en siitä, että tulitte murheellisiksi, vaan siitä, että murheenne oli teille parannukseksi; sillä te tulitte murheellisiksi Jumalan mielen mukaan, ettei teillä olisi mitään vahinkoa meistä. Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, joka koituu pelastukseksi ja jota ei kukaan kadu; mutta maailman murhe tuottaa kuoleman. Sillä katsokaa, kuinka suurta intoa juuri tuo Jumalan mielen mukainen murehtimisenne on saanut teissä aikaan, mitä puolustautumista, mitä paheksumista, mitä pelkoa, ikävöimistä, kiivautta, mitä kurittamista!” (2.Kor.7).