Itkemättömistä itkuista

 

Itku on oleellinen osa tässä maailmassa elävien ihmisten elämää. Tätä paikkaa ei turhaan kutsuta murheen laaksoksi.

”Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi? Kuinka kauan minun täytyy kantaa huolia sielussani, päivät päästään murhetta sydämessäni? Kuinka kauan saa vihollinen ylvästellä minua vastaan? Katsahda tänne, vastaa minulle, Herra, minun Jumalani. Valaise silmäni, etten nukkuisi kuolemaan; ettei minun viholliseni sanoisi: ’Minä voitin hänet’, etteivät ahdistajani riemuitsisi, kun minä horjun. Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.” (Ps.13)

Edellisestä psalmista näemme sen, kuinka ihminen vallitsee toistansa tavalla, joka tuottaa hänelle vahinkoa ja suurtakin surua. Herramme sallii tietyn määrän ikäviä asioita koulutukseksemme ja omaksi parhaaksemme, jotta käsittäisimme todellisen avun tulevan vain Häneltä. Siksi Jeesus niin selvästi antoi ymmärtää, että meidän tulee rukoilla vihamiestemmekin puolesta, ei yksin heidän tähtensä, vaan oman mielenrauhamme tähden.

Kuinka mielellämme soisimmekaan jumalallisen järjestyksen ja ilmapiirin vallitsevan enemmän keskuudessamme, mutta koko maailma on, niin kuin sanotaan, pahan vallassa. Pahaa ei ole vain siellä, mistä se on poistunut.

Mielessäni alkoi pari päivää sitten soida ajatus itkemättömistä itkuista. Niitä taitaa olla enemmän kuin osaamme ajatellakaan. Ehkä tarkoitamme osaltaan sellaisiakin itkuja, jotka ikään kuin pakotetaan itkemään salassa, piilossa. Tässä mielessä jokin sisimmässä ei todellakaan voi hyväksyä sitä valtavirtausta, joka jo vuosikymmenien ajan on korostanut ylistystä keinona karkottaa kaikki murhe. Joutuu pakostakin kysymään, miksi sitten Herramme Itse on antanut kirjoittaa Sanaansa sellaisen määrän esim. Psalmeja, joissa ihmisen sielu tuo julki pahaa oloaan, joidenkin mielestä aivan ahdistavalla tavalla. Miksi on Raamattuun kirjoitettu Valitusvirret ja Jobin kirja? Miksi etenkin tässä ajassa puhutaan vain ylistyksestä ja sen vapauttavasta voimasta selvässä tuomionhengessä niitä kohtaan, joilla on vaikeaa, jopa kuoleman toivomiseen asti?

Ylistys on raamatullinen asia ja osa jumalanpalvelusta, mutta vain jumalallisessa hengessä ja ilmapiirissä. Omalta osaltani ajatus itkemättömistä itkuista perustuu niihin lukemattomiin tilanteisiin, joissa oli todella paha olo ja oli suorastaan pakko kertoa siitä jollekin läheiselle veljelle, joskus sisarellekin. Minulle kävi aivan samoin kuin lukemattomille kanssakärsijöillenikin, joiden sisäinen itku ja tuska vain lisääntyivät periaatteessa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin törmäsimme aivan käsittämättömään epäuskoon ja epäilyksiin, jopa syytöksiin, ja avioliittoasioissa toisen osapuolen kannalle asettumiseen. Sama koski seurakunnallisia pettymyksiä, joiden seurauksena me itse päädyimme lähes aina syytetyn penkille. Toisaalta saimme kuulla ohjeita, jotka tuntuivat suorastaan käsittämättömiltä tilannettamme ajatellen, itkun pysyessä suurella voimalla piilossa. Sitä ei sanottu suoraan, useinkaan, vaan saimme kuulla todella taitavasti muotoillun arvion epäuskostamme, jonka johdosta vaikeutemme jatkuivat ja olivat jopa syntyneet: me emme osanneet kiittää oikealla tavalla, me emme tajunneet kuinka kaikki ongelmat syrjäytetään äänekkäällä kiitoslaululla ja ylistyksellä! Apuvälineet olivat tietysti paikallaan, voi heiluttaa vaikkapa ylistyslippua, paukuttaa tamburiinia tai sen puutteessa käsiään!

Jostakin syystä jäi mieleeni eräs juhla aika monta vuotta sitten. Se kesti useita päiviä ja ohjelmassa oli paljon ylistystä. Siksi oli varattu sen johtamiseen oikein mittava ryhmä. Itse en käynyt salin puolella ollenkaan, koska eteisessä oli kirjapöytäni, jota minun tuli valvoa. Kun sitten yhtenä päivänä menin ruokalaan päivälliselle, tuli muutamaan varattuun pöytään joukko hyvin erikoisen näköisiä miehiä ja naisia, joiden vakavuus ja totisuus herätti huomiota. Joku aivan lähelläni toi julki, että nyt ylistysryhmä saapui ruokailuun!

Ylistystä on siis monenlaista, emmekä halua loukata kenenkään tunteita. Mutta siinä kohden astumme raudoitetuin kengin sinne, minne enkelitkin arkailevat astua, kun kiellämme lähimmäiseltämme murheen ja itkun. Saarnaajakin tajusi kaikella olevan oman aikansa, ja ylistämään käskeminen juuri itkun aikana kertoo sellaisesta kovuudesta, jota myöskin enkelit kauhistuvat!

Ylistyksen ja mitä erilaisimpien komentojen johdosta itseltänikin jäi aikanaan moni itku itkemättä, ja nyt tuo ystäväni ja viholliseni alitajunta palauttaa mieleeni näitä vajavaisiksi jääneitä sisäisiä selvittelyjä.

”Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.”

Ei kukkokaan käskien laula!