Keneen luotamme?

 

”Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni. Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?” (Job.7)

Job varmaankin tuo julki monen tämän ajan matkalaisen tuntemuksia. Hänen mielessään oli sairastumisestaan lähtien monenlaisia ajatuksia, mutta olemmeko tulleet ajatelleeksi, miksi jokin meidän sisimmässämme moittii häntä liiallisesta negatiivisten ajatusten julkituomisesta? Mitä me olemme arvostelemaan häntä hänen rehellisyydestään, koska Jumalakin loppujen lopuksi todisti hänen puolestaan? Itse olemme omalla tavallamme syyllisiä hänen kaltaistensa ihmisten purkauksiin. Job istui hiljaa koko sen viikon, minkä ajan hänen ympärilleen kokoontuneet ystävät kauhistellen vaikenivat. Vasta kun nämä aukaisivat suunsa, alkoi Jobin todellinen kärsimys!

Sama toistuu tässäkin ajassa, tietenkin sivistyksen tuoman kehityksen ja ”hienotunteisuuden” varjolla! Mikä muu oikeastaan voisi satuttaa meitä enemmän kuin itseemme ja asioihimme tunkeutuminen, vaikka se tapahtuisikin ystävyyden merkeissä? Sairauden tai jonkun muun syyn tuoma masennus ja tuska kaipaavat väylää purkautuakseen ja siten helpottaakseen, mutta kukaan meistä ei kaipaa ”paremmin tietävyyttä”! Jos meillä olisi ollut ratkaisut kaikkeen, olisimme toki noudattaneet niitä, emmekä olisi julkituoneet mitään sellaista, mikä saa jotkin uteliaat ja itsetietoiset ihmiset silmät loistaen ahaa-elämyksen voimasta astumaan aivan eteemme: ”Joo, joo, kerro enemmän!”

Ja me kerromme sydämemme tuskasta ja haavoista, toisen nyökkäillessä ja osoittaessa ymmärrystä. Jobin tavoin ajaudumme ojasta allikkoon, tuoden sitten julki ajatuksia, jotka saavat tämänkin ajan lohduttajat puistelemaan päätään ja paheksumaan uskon puutettamme; ei ole ihme, että huudahdamme jopa seurakunnan keskuudessa:

”Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni!”

Joku itämainen ajattelija totesi joskus: ”On surkuteltavaa, jos valitamme ihmisten edessä niin kuin tulisi tehdä Jumalan edessä!” En ole aivan varma tarkasta sanamuodosta, mutta jos muistan väärin, on ajatus nyt sitten minun esittämäni!

Meillä on tarve ystävyyteen ja yhteisöllisyyteen, mutta emme saa unohtaa missä ajassa elämme. Ei ole montakaan ihmistä, johon voimme luottaa sellaisella tavalla, mikä joskus aikoja sitten oli aivan luonnollista. Jos koska niin nyt pätee se, mitä Sanaan on tallennettu jo tuhansia vuosia sitten:

”Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet. Sillä poika halveksii isää, tytär nousee äitiänsä vastaan, miniä anoppiansa vastaan; ihmisen vihamiehiä ovat hänen omat perhekuntalaisensa. Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva. Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.” (Miika 7).

Me emme halua ihmisten tunkeutuvan meihin ja sisäiseen elämäämme, koska kenelläkään ei ole todella tarvittavaa tietämystä ja taitoa. Yksin Herramme tuntee sisimpämme, ollen ainoa todellinen apumme. Voimme ajoittain tuntea Jobin tavoin:

”Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi, tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?”

Olkaamme kiitollisia siitä, että Herramme sellaisella tavalla pitää huolen meistä, vaikka emme sitä aina ymmärräkään! Hän tuntee meidät paremmin kuin me itse, ja sallii ajoittain asioita, jotka eivät meitä miellytä.

”Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva. Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.”