Sävyisästä sydämestä

”Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa.” (Snl.14).

Olemme useinkin lainanneet lauseen loppuosaa, mutta olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi koko lauseen sanomaa meille? Jotenkin kokonaisuudesta sydämelleni vakuutetaan alkuosan suurta merkitystä koko elämäämme ja tulevaisuuttakin ajatellen! Kuten koko Jumalan Sanassa, asetetaan eteemme valinta, selvästikin hyvän ja erittäin pahan välillä!

”Katso, minä asetan tänä päivänä teidän eteenne siunauksen ja kirouksen: siunauksen, jos te tottelette Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä tänä päivänä teille annan, mutta kirouksen, jos te ette tottele Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, vaan poikkeatte siltä tieltä, jota minä tänä päivänä käsken teidän vaeltaa…” (5.Moos.11).

Mikä on merkittävin käsky meitä koskien, jokaisessa ajassa, tässäkin? Tiedämme jo vähintään rippikoulusta lähtien, että meidän tulee rakastaa yli kaiken Jumalaamme. Tämä on niin selvä asia, ettei sitä tarvitse edes liiemmin selitellä. Mutta on olemassa Herramme todella merkittävästi korostama käsky, joka ei millään meinaa selvitä sen paremmin tavalliselle seurakuntalaiselle kuin ei johtajillekaan!

”Ja kuitenkin minä kirjoitan teille uuden käskyn, sen, mikä on totta hänessä ja teissä; sillä pimeys katoaa, ja totinen valkeus jo loistaa. Joka sanoo valkeudessa olevansa, mutta vihaa veljeänsä, se on yhä vielä pimeydessä. Joka rakastaa veljeänsä, se pysyy valkeudessa, ja hänessä ei ole pahennusta. Mutta joka vihaa veljeänsä, se on pimeydessä ja vaeltaa pimeydessä, eikä hän tiedä, mihin menee; sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä.” (1.Joh.2).

Rinnastakaamme tämä ensimmäisen lainauksemme kanssa!

”Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa.”

Mikä on kauneinta ja rakastettavinta ihmisessä?

”Monet ovat miehen mielessä aivoitukset, mutta Herran neuvo on pysyväinen. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa, ja köyhä on parempi kuin valhettelija. Herran pelko on elämäksi: saa levätä yönsä ravittuna, eikä mikään paha kohtaa.” (Snl.19).

Mikä saa laupeuden katoamaan, tuomaan tilalle valetta ja kuolemaa, usein niin näkymätöntä, ettemme sitä heti huomaakaan jumalisuuden ulkokuoren tähden? Mikä on sen suurempaa pimeyttä kuin uskotella itselleen kaiken olevan hyvin, vaikka kehon tukirakennetta kalvaa mätä, luusyöpä!

Viitaten eiliseen kirjoitukseemme luovat nämä sanankohdat mitä kirkkainta valoa sen suhteen, miksi Sana niin vakavasti varoittaa meitä luulevaisuudesta. Mikään muu ei tuhoa rakkautta ja sydämen laupeutta enemmän kuin kaikenlaiset kuvitelmat ja luulotellut asiat, jotka omaksumme useimmiten kateudesta ilman minkäänlaisia todisteita!

Millaista tuhoa onkaan luulevaisuuden maailma aikaansaanut seurakunnallisissa piireissä!

”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.” (Ps.51).

Tästä aiheesta emme hetkessä pääse eroon!