Luulevainen ei armahda!

”Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä.” (Luuk.10).

Niin pappi kuin leeviläinenkin matkustivat samaa tietä, tulivat haavoitetun ja ryöstetyn kohdalle, mutta heidän näkemänsä ei koskettanut heitä oikealla tavalla. Heidät valtasi kylläkin melkoinen kauhistus ja hätä, mutta ei sellaisella tavalla kuin olettaisimme! Olettaisimme! Kuinka pelottava sana, etenkin kun olemme juuri puhuneet niin laajasti luulevaisuudesta! Me oletamme, että papillinen henkilö aivan luonnostaan rientää auttamaan hädässä olevaa, mutta emme ole oikeastaan koskaan tiedostaneet sitä, mitä tällainen henkilö olettaa omassa mielessään. On olemassa aivan oikeitakin olettamuksia, mutta kysymyksen ollessa lähimmäisestämme ja hänen hädästänsä tulee mieleen ikivanha sanonta: ”Luulo ei ole tiedon väärti!”

Elämme todella vakavassa ajassa ja tienvarret ovat täynnä mitä erilaisimmin rikottuja lähimmäisiämme. Mikä on aikaansaanut sellaista tuhoa ja hävitystä? Miksi ei useampi kaikista ohitse kulkevista huolimatta saa edes jonkinlaista apua?

Meistä kenestäkään ei ole kaukana suoranainen olettamusten, luulemisten maailma! Juuri tässä ajassa kaiken pahuuden keskellä ihmismieltä kiehtovat kaikenlaiset kuvitteelliset asiat, fantasiaseikkailut, jotka omalta osaltaan vievät ihmisten ajattelun mitä erilaisimpiin kuvitelmiin ja olettamuksiin. Nähdään ja tiedetään todella paljon, mutta olettamukset saavat ihmisen samalla sulkeutumaan ja ajautumaan sfääreihin, joissa arastellaan ottaa kantaa elämän todellisiin kysymyksiin!

Aivan käytäntö edellyttäisi meiltä aivan uudenlaista ryhdistäytymistä ja osallistumista ”laupiaan samarialaisen” toimintaan, mutta keksimme vuodesta toiseen aina vain uusia verukkeita, jotka perustuvat olettamuksiimme, luulemuksiimme.

Kuinkahan paljon seurakunnan uneliaisuudesta ja suoranaisesta nukkumisesta perustuukaan, ei tietoon, vaan luulemiseen, olettamiseen, mitä erilaisimpiin kuvitelmiin, jotka eivät totisesti perustu jumalalliseen tietoon! Paavalikin aikanaan eli väärässä käsityksessä elämäntarkoituksensa suhteen. Tämä käsitys ei perustunut oikeaan tietoon, vaan sen aikaisen kirkollisen maailman uskomuksiin, olettamuksiin. Mutta sitten Todellisuus kohtaa hänet matkalla Damaskoon, pudottaen hänet suorastaan rajulla tavalla kuvitelmistaan:

”Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan, ja niin minä teinkin…” (Apt.26).

Luulo ei siis ole tiedon väärti! Mitä me luulemme, oletamme nyt tässä ajassa? Emmehän me taistele ketään eikä mitään vastaan! Me olemme neutraaleja, puolueettomia, kantaa ottamattomia! Miksi sielunrauhaamme pommitetaan jatkuvasti nostamalla esiin kaikenlaisia meihin kohdistuvia raamatullisia odotuksia? Odotetaanko meiltä todella niin paljon kuin kirjoituksemme pyrkivät osoittamaan? Kysytäänkö meiltä juuri nyt, tässä niin levottomassa ajassa:

”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?” (Luuk.10).

Mielipiteemme on todella ratkaiseva ajatellen koko hengellistä olemistamme! Mitä vastaamme, mitä sisältää vastauksemme? Ilman muuta tiedämme ja todistamme laupiaan samarialaisen olevan todellinen lähimmäinen ja vastaamme painokkaasti:

”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.”

Oikea vastaus, joka saa Herrammekin hyväksynnän! Tämän vastauksen antaminen on todella helppoa ja aikaansaa hengellisen mielihyvän virtaamaan koko olemuksemme lävitse! Mutta entä kun Herramme lempeästi laskee kätensä olallemme ja silmiimme katsoen sanoo:

”Mene ja tee sinä samoin!”

Ilman olettamuksia, luuloja ja omia näkemyksiä!