Sydämellinen armahtavaisuus

”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side.” (Kol.3).

Tällainen on siis uskovainen! Kyllä kelpaa lähimmäistemme katsella meitä ja kaikkea tekemäämme! Tällainen esimerkki ei voi olla vaikuttamatta jokaiseen kohtaamaamme ihmiseen!

Käsi sydämelle, eikö tämä ole todellakin tarkoitettu käytännön elämäksi meissä jokaisessa? Paavali ei sulje silmiään siltä todellisuudelta, että olemme vajavaisia ihmisiä ja osoittaudumme monessa kohtaa inhimillisiksi ja puutteellisiksi suhteessamme toisiin ihmisiin ja ympäristöömme. Ei ole niinkään kysymys yksittäisistä ja erillisistä teoistamme ja toimistamme, vaan ensisijaisesti oikeasta sydämen asenteesta, joka loppujen lopuksi määrittelee kaiken tekemisemme niin hyvissä kuin pahoissakin ympäristöissä.

Mihin perustuu merkittävin ongelmamme ihmissuhteissa? Luulevaisuuteen ja mitä erilaisimpiin olettamuksiin sen mukaisesti, mitä inhimillisinä olentoina näemme toisissamme. Ensisijaisesti ongelmamme on se, että näemme itsemme jonakin aivan muuna kuin mitä todella olemme. Me punnitsemme kaikkea kohtaamaamme omien kokemustemme perusteella, suorittaen aivan vääränlaisia vertailuja!

”Sillä me emme rohkene lukeutua emmekä verrata itseämme eräisiin, jotka itseänsä suosittelevat; mutta he ovat ymmärtämättömiä, kun mittaavat itsensä omalla itsellään ja vertailevat itseään omaan itseensä. Me taas emme rupea kerskaamaan yli määrän, vaan ainoastaan sen määrätyn vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi, ulottuaksemme teihinkin asti.” (2.Kor.10).

Tämä vertailu ei siis missään suhteessa rajaudu ihmisen oman olemuksen mittaamiseen, vaan tällä ”hyväksi katsotulla kokemuksella” määritellään jokaisen lähimmäisen hyvät ja lähinnä huonot puolet! Siksi Paavali toteaakin niin selväsanaisesti:

”Me taas emme rupea kerskaamaan yli määrän, vaan ainoastaan sen määrätyn vaikutusalan mukaan, minkä Jumala on asettanut meille määräksi, ulottuaksemme teihinkin asti.”

Itse itsensä mittaaminen ja itseensä vertaaminen merkitsee aina, poikkeuksetta, jonkinasteista itsensä korottamista ja kerskaamista! Jumalan tarkoitus on selvääkin selvempi, Hänen asetettuaan meidät määrätylle paikalle, määrättyä tehtävää varten. Tämä sulkee ulkopuolelleen kaikenlaiset inhimilliset arvioinnit ja olettamukset, luulot! Jumalan käsivarsi ei ole lyhyt, vaan sen on tarkoitus ulottua meidän välityksellämme lähimmäisiimme.

Niin pappi kuin leeviläinenkin olivat kumpikin täysin selvillä Jumalansa tarkoituksista ja hyvistä aikomuksista, mutta heidän olettamuksensa saivat heidät pelon valtaan. He tiesivät kyllä Jumalansa tahdon, mutta inhimilliset arviot saivat heidän kätensä pelossa koskettamaan rintaansa aivan kuten Herramme kuvauksessa fariseuksesta ja publikaanista!

”Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.' Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk.18).

Rintaansa voi lyödä niin monella tapaa! Pappi ja leeviläinen ajattelivat vain valkeita viittojaan ja pulleita kukkaroitaan, olettamiensa uhkakuvien keskellä. He todennäköisesti sipaisivat kädellään hakkaavan sydämen kohtaa, mutta heidän mieleensäkään ei tullut pyytää Herran suojelusta ja armoa armahtaakseen todella hädässä olevaa lähimmäistään! He olivat kumpikin ylentäneet itsensä kaikenlaisen tällaisen auttamisen yläpuolelle.

Miten on meidän kohdallamme?