Jos se olet Sinä, Herra! 1

”Mutta venhe oli jo monen vakomitan päässä maasta, aaltojen ahdistamana, sillä tuuli oli vastainen. Ja neljännellä yövartiolla Jeesus tuli heidän tykönsä kävellen järven päällä. Kun opetuslapset näkivät hänen kävelevän järven päällä, peljästyivät he ja sanoivat: ’Se on aave’, ja huusivat pelosta. Mutta Jeesus puhutteli heitä kohta ja sanoi: ’Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö.’ Pietari vastasi hänelle ja sanoi: ’Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten.’ Hän sanoi: ’Tule.’ Ja Pietari astui ulos venheestä ja käveli vetten päällä mennäkseen Jeesuksen tykö. Mutta nähdessään, kuinka tuuli, hän peljästyi ja rupesi vajoamaan ja huusi sanoen: ’Herra, auta minua.’ Niin Jeesus kohta ojensi kätensä, tarttui häneen ja sanoi hänelle: ’Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?’ Ja kun he olivat astuneet venheeseen, asettui tuuli.” (Matt.14).

Kuinka monenlaisia ajatuksia herättääkään tämä lyhyehkö lainaus Jumalan Sanasta, etenkin juuri tässä ajassa! Miksi valitsin sen aiheeksemme tänä aamuna? Merkittävin puheena ollut aihe viime aikoina on ollut hirmumyrsky, joka aikaansai suurta tuhoa maassamme, ajattelemattakaan muita maita. Tämä ei ole ainoa myrsky jota ajattelen, vaan eikö olekin totisinta totta, että me seurakuntana olemme mitä ankarimman myrskyn keskellä?

Me olemme monella tapaa olleet myrskyissä ennenkin, mutta emme tämänkaltaisessa. Muistamme monet kuohunnat elämässämme entisiltä ajoilta, tottuneena Herramme läsnäoloon veneessämme. Koimme Herran selvästi olevan kanssamme, leväten veneemme keulassa, meidän touhutessamme todella levottomina purjeiden ja airojen kanssa. Siinä missä Herra lepäsi luottamuksellisesti, me olimme täynnä huolta ja levottomuutta, äyskäröiden vettä henkemme hädässä. Aina selvisimme kuitenkin turvalliselle rannalle helpotuksesta huokaisten, todella vähän oppineena Herramme rauhallisuudesta. Ihmisinä me olemme tottuneet huolehtimaan ja huolestumaan, toimien inhimillisten näkemysten ja ajatusten mukaisesti!

Nyt olemme kuitenkin aivan toisenlaisessa myrskyssä, ainakin omasta mielestämme! Aikaisemmilla kerroilla astuimme veneeseen Herramme jäljessä, pidellen Häntä varten veneen laidasta kiinni estäen sitä keikkumasta. Kuinka helppoa onkaan estää venettä keikkumasta, kun jalat ovat turvallisesti rannan hiekassa! Mutta nyt veneemme tuntuu heiluvan ja poukkoilevan aivan käsittämättömällä tavalla, ennennäkemättömässä myrskyssä, ja me olemme matkalla yksin, Herra ei istukaan veneessämme!

Onko Herra nyt täysin tietämätön ja välinpitämätön matkamme suhteen, kun niin selvästi jäi lähtörannalle peräämme katsoen korkealta kumpareelta? Olemmeko koskaan tulleet todella ajatelleeksi Hänen tarvettaan hiljaisuuteen ja hiljentymiseen, rukoukseen, Isän kanssa yhteydessä olemiseen? Kuinka me voisimmekaan tulla toimeen jollakin vähäisemmällä rukoukseen syventymisellä?

Olemme matkalla vastarannalle, opetuslapsina, Herran omina, mutta tuuli on vastainen ja luovimme henkemme hädässä, märkinä ja epätoivoisina, äyskäröiden vettä laidan yli. Turha on huutomme ja valituksemme, koska emme näe Herraamme purressamme! Onko Hän todella jättänyt meidät yksin, oman onnemme nojaan, hukkumaan matkamme viime metreillä? Näinkö vähän Hän ajattelee meitä?

Yhtäkkiä valkoisiin pukeutunut hahmo lähestyy myrskyn keskellä, lähestyen meitä aalloilla kävellen. Meillä on omat, vuosikausien tottumuksemme kaiken kohtaamamme suhteen, ja jotakin tällaista emme ole tottuneet edes ajatuksiimme päästämään. Olemme todella kiinnostuneita kaiken yliluonnollisen suhteen, aivan väärin motiivein ja tavoittein, mutta tämä menee yli kaiken ymmärryksemme! Me olemme niin mielessämme kuin suullamme huutaneet apua, hätämme johdosta, mutta nyt me huudamme todellisesta pelosta, kohdatessamme jotakin, mitä pidämme aaveena, kummituksena!

Kuinka monella tapaa hädässämme me emme kykene erottamaan avun lähestymistä katastrofin keskellä! Kuinka usein olemmekaan kauhistuneena kääntyneet pois Herramme lähestyessä myrskyn keskellä! Me joudumme kohtamaan jotakin sellaista, mihin emme ole tottuneet, tai minkä olemme torjuneet pois tietoisuudestamme! Kuinka helppoa onkaan unohtaa, että olemme purressamme, myrskyn keskellä, yöllä, pimeydessä, jota emme ole osanneet odottaakaan!

Jatkakaamme, jos Herra suo ja elämme, ajatuksella, joka ei ole kaukana meistä kenestäkään:

”Jos se olet sinä, Herra, niin…”