Kasvamisen aika!

”Mutta sen minä sanon, veljet: aika on lyhyt; olkoot tästedes nekin, joilla on vaimot, niinkuin ei heillä niitä olisikaan, ja ne, jotka itkevät, niinkuin eivät itkisi, ja ne, jotka iloitsevat, niinkuin eivät iloitsisi, ja ne, jotka ostavat, niinkuin eivät saisi omanansa pitää, ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa.” (1.Kor.7).

”…vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus, josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.” (Ef.4).

Me olemme tottuneet siihen, että todistukset sisältävät ensisijaisesti ajatuksen uudestisyntymisestä ja elämänsä Herralle jättämisestä. Useimmat tuntuvat tietävän tämän tapahtuman ajankohdan hyvin tarkasti, jotkut jopa tunnin tarkkuudella. Hienoa, että ihminen kokee elämänsä muuttuvan ja saa ikään kuin uuden alun! Siinä tuli jo esiin avainsana kaikkea tätä ajatellen! Alku!

Mitä tulee maalliseen syntymään, ei kukaan järkevä ihminen hoe tätä ajatusta uudelleen ja uudelleen, koska se on niin itsestään selvä asia. Ihminen syntyy isän ja äidin rakkauden perusteella (hyvin toivottavaa!) ja parkaisee ensimmäisen huutonsa. Miksihän tämä ei ole yhtä selvää hengellisellä alueella? Miksi niin monen todistuksen kohdalla, etenkin seuratessa kyseisen ihmisen elämää ja suhdetta muihin ihmisiin, selvästi näyttää siltä, että saamme kuulla ihmisen ensimmäisen parahduksen aina vain uudelleen ja uudelleen! Emmekö vähemmällä usko hänen syntyneen uudesti?

”Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.” (Room.6).

Kuinka on kaiken kaikkiaan sellaisella tavalla unohdettu uudestisyntymän merkitys, tarkoitus? Voidaan suurella paatoksellakin todistaa uudestisyntymästä ja elämänsä Herralle jättämisestä, mutta olemmeko koskaan todella tulleet ajatelleeksi minkä ja millaisen elämän me Herralle jätämme? Mitä luimme juuri hetki sitten?

”Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.”

Kuka ja mikä vaeltaa uudessa elämässä? Vastaisikohan tämä sanankohta kaikkien aikojen merkittävimpään kysymykseen? Mistä todistavat lukemattomien uskovaisten todellisuudet kaikesta hengellisyydestä huolimatta? Mistä johtuvat kaikki kompastumiset ja negatiiviset viestit kristillisen elämän alueella? Ei ole tapahtunut vanhan olemuksen, vanhan ihmisen kuolemaa, vaan uudessa elämässä yrittää vaeltaa kaksoissielu, siamilainen kaksonen, joka on jatkuvassa ristiriidassa ja sotatilassa itsensä osien kanssa! Millaista kamppailua merkitseekään tällainen olotila sekä ajatuksellisesti että käytännön elämässä! On suorastaan mahdotonta toteutua:

”…vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus…”

Kuinka voisimme noudattaa totuutta rakkaudessa, jos toinen puoli meitä pyrkii vain vihaamaan ja etsii koko ajan valheellisia verukkeita lyödäkseen oman luonteensa mukaisella laittomuuden nyrkillä! On täysin mahdotonta kasvaa Häneen, joka on Itse Rakkaus ja Päämme, jos omassa kehossamme vallitsee tällainen sovittamaton ristiriita! Meidän oma esimerkkimme kuuluttaa siten jatkuvaa rauhaa, vaikka sitä ei ole olemassakaan!

”…ja ne, jotka tätä maailmaa hyödyksensä käyttävät, niinkuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman muoto on katoamassa.”

Tämä ristiriita maallisen hyödyn tavoittelemisessa saa meidät kaikesta hengellisyydestä huolimatta todistamaan käytännöllämme hyvin ristiriitaisesti:

”Missä on lupaus hänen tulemuksestansa? Sillä onhan siitä asti, kuin isät nukkuivat pois, kaikki pysynyt, niinkuin se on ollut luomakunnan alusta.” (2.Piet.3).