Jumala, olet minulle armollinen!

”Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.' Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.” (Luuk.18).

Eilen olin todella pahan vatsataudin kourissa koko päivän, enkä rohjennut lähteä ollenkaan ulos. Ajankulukseni kuuntelin vanhoja äänityksiäni vuoden 2005 lopulta. Tuolloin odotin tammikuussa 2006 tapahtuvaa syöpäleikkaustani, jonka tuloksista ei ollut mitään selvää varmuutta. Oli olemassa vaara, että menettäisin normaalin puhekykyni, ja siksi kaiken epävarmuuden keskellä katsoin parhaaksi tuoda julki ajatuksiani puhumalla nauhurille, vielä kun voin. Nimeksi äänityksille laitoin dramaattisesti ”Markku Vuoren testamentti”.

Leuassani havaittu syöpä oli pahanlaatuinen ja edessä oli todella vaikea leikkaus, jota varten oli varattu koko leikkaussali siksi päiväksi. Tietoisena tästä ajatukseni automaattisesti kuljeksivat kaikessa menneessä ja mahdollisesti lyhyessä tulevaisuudessani. Näin jälkeenpäinkin ajatellen olisi luullut tiedon sairaudestani vaikuttaneen siitä tietävissä uskonystävissä jonkinlaista myötätuntoa tai halua yhteydenpitoon. Todellisuudessa koin tuona aikana itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aikaisemmin! Kuvaavinta kaikelle lienee erään ystävän asennoituminen hänen seuratessaan toipumistani ja ontumistani. Suuhuni otettiin korvauspala oikean jalkani takimmaisesta luusta ja sen ympäristöstä. Toimenpiteen tuli olla oireeton, mutta todellisuudessa leikkaus katkaisi joitakin hermoratoja, joten olen kärsinyt näistä kivuista tähän päivään asti.

Ystäväni nähdessä istumisvaikeuteni ja leikkauksen vaikutukset suussani, hän vaivaantui todella suuresti ja totesi: ”En osaa enää suhtautua sinuun. On parasta ettemme enää tapaa!” Ja todellakin, hän kaupungillakin ajoi ohitseni tervehtimättä, huomioimatta minua mitenkään!

Leikkaus ei vienyt puhekykyäni, mutta vaikeutti monen vuoden ajan syömistä. Lääkäri totesi useampaan kertaan, että olen toipunut aivan ihmeteltävällä tavalla. Olen siis kiitollinen ääneni säilymisestä ja niinkin merkittävästä parantumisesta. Aivan turhaanko siis puhuin tuntikausia kaseteilla lähettämilläni äänitteillä kaikesta tapahtuneesta ja odottamastani? Olin tuolloin silmätysten kuoleman kanssa: minulla oli pahanlaatuinen syöpä! Tarvitsemmeko aina jotakin todella herättelevää tiedostaaksemme oman olemuksemme, ajallisuutemme, rajallisuutemme?

Oikeastaan kaikki puhumani asiat, tuskalliset ja käsittämättömät hyökkäykset uskovaisten taholta ovat luettavissa melko muunnellulla tavalla blogissani, sijoitettuna vuorilla asuvan Johanneksen elämään. Onko kaikella vaivannäölläni mitään tarkoitusta, merkitystä, kun suurin osa tuntemistani uskovaisista on sellaisella tavalla kääntänyt minulle selkänsä? Vai ovatko he kääntäneet selkänsä, ovatko he vain eristäytyneet omiin oloihinsa, kuten lampaat pakenevat sutta pensaiden sekaan? Harvemmalle minä olen ollut susi, mutta moni on kai sitä mieltä, että seurani houkuttelee paikalle susilaumoja!

”Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.'”

Onko mikään ihme, kaiken koetun jälkeen, että tunnen itseni publikaaniakin halveksitummaksi kaikkine vaivoineni ja ajoittain kokemine hylkäämisine! Ei ole tuo ystäväni ainoa, joka totesi aikanaan, ettei osaa suhtautua minuun, ja siksi on parasta ettemme enää tapaa! Hän tosin muutti myöhemmin mielensä, mitä eivät kaikki ole tehneet!

Kuinka usein onkaan minulle esitetty kysymys: ”Oletko valmis Herran tulemukseen, kun sinulla on nyt todettu toinenkin, tosin ei kovin vaarallinen syöpä, joka on hallinnassa?”

Olenko valmis?

Olen siinä määrin, että tyydyn seisomaan kaukana ja rintaani lyöden huutamaan:

”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!”