Vannomatta paras!

”Vielä olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä vanno väärin', ja: 'Täytä Herralle valasi.' Mutta minä sanon teille: älkää ensinkään vannoko, älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkääkä maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa astinlauta, älkää myöskään Jerusalemin kautta, sillä se on suuren Kuninkaan kaupunki; äläkä vanno pääsi kautta, sillä et sinä voi yhtäkään hiusta tehdä valkeaksi etkä mustaksi; vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei.' Mitä siihen lisätään, se on pahasta.” (Matt.5).

En ole koskaan elämäni aikana kuullut jonkun selvästi ja kuuluvasti vannovan jotakin, paitsi aikanaan sotilasvalan. Tässä suhteessa olemme tulleet aikaan, jossa lainauksemme näyttää kadottaneen merkityksensä. Mutta Jumalan Sanasta ei katoa pieninkään piirto, eikä se vanhene ihmisten oikkujen mukaan! Sama koskee lainaustammekin, joka on ymmärrettävä oikealla tavalla.

Me emme vanno äänekkäästi eikä tunnistettavasti, mutta jotakin olemme koko ajan vakuuttamassa kanssamatkaajillemme! Tuskin kukaan vannoo jotakin vain Jumalan edessä – tarkoituksemme on tehdä vaikutus ympäristöömme, kuulijoihimme, lukijoihimme, seurakuntaamme!

Ei ole mitään tarvetta vannoa tai juhlallisesti vakuuttaa jotakin itsestään selvää asiaa, vaan kaikenlaisen vannottamisen tulisi heti herättää epäilyksiä mielessämme! Mutta näin ei useinkaan tapahdu epävarmuutemme tähden. Kaikenlainen vakuuttaminen tapahtuu näkymättömästi ja havaitsemattomasti jonkinlaisessa pelon ilmapiirissä! Pelkoa ei ollut alussa, mutta nyt se astuu esiin ”korkeahengellisenä mörkönä”, jota emme arkuudessamme kykene sijoittamaan oikealle paikalleen, roskakoriin!

Meidän tulee ottaa kaikki Sanasta lukemamme kokonaisuutena, jossa koko Kirjoitusten kirjo täydentää itseään ilman ihmisten antamia selityksiä. Me voisimme pysähtyä lainauksessamme sanaan ”vannoa” ja selityksillämme luoda kuva, että Sanasta löytyy sittenkin jotakin ”vanhentunutta”. Mikään Sanassa ei vanhene, mutta salaisuus kätkeytyykin sanoihin:

”…sillä et sinä voi yhtäkään hiusta tehdä valkeaksi etkä mustaksi; vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei.' Mitä siihen lisätään, se on pahasta.”

Kuinka paljon pyrimmekään vakuuttamaan lähimmäisiämme omilla näkemyksillämme, jotka ovat sitä mitä sanammekin ilmaisevat: omia näkemyksiämme. Me käytämme vakuuttamiseemme sanontoja ja näkemyksiä, joihin meillä ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta eikä muuttamisen kykyä! Me voimme värjätä hiuksemme, mutta koko uusi kasvu on juuri sen värinen kuin luonto on meille suonut! Mitään Jumalasta lähtöisin olevaa ei tarvitse todistella tai vakuutella inhimillisellä viisaudella ja sanatulvalla. Se on kautta ikuisuuksien niin ja aamen!

”…olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei.' Mitä siihen lisätään, se on pahasta.”

Hengellisen leimankin omaava asia voi olla pahasta, jos se esitetään vääristä motiiveista käsin. Kaiken liiallisen vakuuttelun takana on itsekorostuksen ja itsetehostuksen henkivalta, joka on ehkä aitoakin Hengen vaikutusta kirkkaammin loistava ulkonaisen jumalisuuden ulkokuoren johdosta, mutta ei lainkaan palvele Jumalan aitoa asiaa, päinvastoin!

”Vai päätänkö lihan mukaan, minkä päätän, niin että puheeni on sekä ’on, on’, että ’ei, ei’? Mutta Jumala sen takaa, että puheemme teille ei ole ’on’ ja ’ei.’ Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet, ei tullut ollakseen on’ ja ’ei’, vaan hänessä tuli ’on.’ Sillä niin monta kuin Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä ’on’; sentähden tulee hänen kauttaan myös niiden ’amen’, Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme. Mutta se, joka lujittaa meidät yhdessä teidän kanssanne Kristukseen ja joka on voidellut meidät, on Jumala, joka myös on painanut meihin sinettinsä ja antanut Hengen vakuudeksi meidän sydämiimme.” (2.Kor.1).