Ihmisten kaltainen!

”…että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: ’Katso, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut, minun rakkaani, johon minun sieluni on mielistynyt; minä panen Henkeni häneen, ja hän on saattava oikeuden sanomaa pakanoille. Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.’” (Matt.12).

Kirjoitukset esittävät selvääkin selvemmin, että meidän tehtävämme tässä maailmassa on jatkaa siitä mihin Herramme viitoitti tien!

”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2.Kor.5).

Olemmeko kuitenkaan oikealla tavalla käsittäneet, mitä kaikkea tämä tehtävä pitää sisällään? Olemmeko olleet kykeneviä esittämään kaiken siten kuin oli tarkoitus? Oikeuden sanoma pakanoille, johon he voivat panna toivonsa! Olemmeko ehkä sittenkin kylväneet toivottomuutta ja epäluottamusta omien asenteidemme ja rakkaudettomuutemme välityksellä?

”…ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.” (Fil.2).

Erehdynkö suuresti, jos kristillinen kokemukseni kertoo jostakin suorastaan tragikoomisesta? Näyttää suuresti siltä, että me enemmänkin katsomme saaliiksemme, etuoikeudeksemme olla Jumalan kaltaisia hengellisessä ylpeydessämme, niin että ihmisten on todella vaikea ottaa vastaan julistuksemme, koska se on totaalisessa ristiriidassa elämämme käytännön kanssa! Siinä missä Herramme kuuliaisuudessa ja nöyryydessä pyrki olemaan aito ihminen, me usein aivan korskeassa mielentilassa pyrimme osoittamaan hengellistä ylivaltaa jonkinlaisina jumalolentoina, halliten ja valliten lähimmäisiämme heidän vahingokseen! Me emme ole enkeleitä, vaan jos tahdomme tulla hyväksytyiksi Ylhäällä, on meidän suostuttava olemaan sitä mitä todella olemme, voidaksemme palvella lähimmäisiämme:

”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia. Sillä ei hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen hän ottaa huomaansa. Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hebr.2).

Mihin toimintamme perusteella pakanat voivat panna toivonsa? Julistammeko todella oikeuden sanomaa pakanoille? Olemmeko me vapauttamassa kaikki ihmiset kuoleman pelosta, vai olemmeko tuomassa heille uusia pelkoja opillisten näkemystemme johdosta, niin että orjuutamme heidät omilla asenteillamme?

Olemmeko me siinä määrin paenneet ihmisyyttämme ja puutteellisuuttamme hengellisiin korkeuksiin, ettei kohdallamme ole voinut toteutua:

”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.”