”…että kävisi toteen, mikä on puhuttu profeetta Esaiaan kautta, joka sanoo: ’Katso, minun palvelijani, jonka minä olen valinnut, minun rakkaani, johon minun sieluni on mielistynyt; minä panen Henkeni häneen, ja hän on saattava oikeuden sanomaa pakanoille. Ei hän riitele eikä huuda, ei hänen ääntänsä kuule kukaan kaduilla. Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta, kunnes hän saattaa oikeuden voittoon. Ja hänen nimeensä pakanat panevat toivonsa.’” (Matt.12).
Kirjoitukset
esittävät selvääkin selvemmin, että meidän tehtävämme tässä maailmassa on
jatkaa siitä mihin Herramme viitoitti tien!
”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti
maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi
meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä,
ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa
sovittaa itsenne Jumalan kanssa.” (2.Kor.5).
Olemmeko
kuitenkaan oikealla tavalla käsittäneet, mitä kaikkea tämä tehtävä pitää
sisällään? Olemmeko olleet kykeneviä esittämään kaiken siten kuin oli
tarkoitus? Oikeuden sanoma pakanoille, johon he voivat panna toivonsa! Olemmeko
ehkä sittenkin kylväneet toivottomuutta ja epäluottamusta omien asenteidemme ja
rakkaudettomuutemme välityksellä?
”…ettekä tee mitään itsekkyydestä tai
turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin
itseänne ja että katsotte kukin, ette vain omaanne, vaan toistenkin parasta. Olkoon
teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, joka ei, vaikka
hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen,
vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet
havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli
kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.” (Fil.2).
Erehdynkö
suuresti, jos kristillinen kokemukseni kertoo jostakin suorastaan
tragikoomisesta? Näyttää suuresti siltä, että me enemmänkin katsomme
saaliiksemme, etuoikeudeksemme olla Jumalan kaltaisia hengellisessä
ylpeydessämme, niin että ihmisten on todella vaikea ottaa vastaan
julistuksemme, koska se on totaalisessa ristiriidassa elämämme käytännön
kanssa! Siinä missä Herramme kuuliaisuudessa ja nöyryydessä pyrki olemaan aito
ihminen, me usein aivan korskeassa mielentilassa pyrimme osoittamaan
hengellistä ylivaltaa jonkinlaisina jumalolentoina, halliten ja valliten
lähimmäisiämme heidän vahingokseen! Me emme ole enkeleitä, vaan jos tahdomme
tulla hyväksytyiksi Ylhäällä, on meidän suostuttava olemaan sitä mitä todella
olemme, voidaksemme palvella lähimmäisiämme:
”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli
hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta
kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi
kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden
alaisia. Sillä ei hän ota huomaansa enkeleitä, vaan Aabrahamin siemenen hän
ottaa huomaansa. Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä
kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi
tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että
hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.”
(Hebr.2).
Mihin
toimintamme perusteella pakanat voivat panna toivonsa? Julistammeko todella
oikeuden sanomaa pakanoille? Olemmeko me vapauttamassa kaikki ihmiset kuoleman
pelosta, vai olemmeko tuomassa heille uusia pelkoja opillisten näkemystemme
johdosta, niin että orjuutamme heidät omilla asenteillamme?
Olemmeko
me siinä määrin paenneet ihmisyyttämme ja puutteellisuuttamme hengellisiin
korkeuksiin, ettei kohdallamme ole voinut toteutua:
”Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt
ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti