”Sillä me tiedämme, että koko luomakunta
yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se,
vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme,
odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Sillä toivossa me
olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo;
kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin
me odotamme sitä kärsivällisyydellä.” (Room.8).
Me olemme
syntyneet tähän maailmaan, ja tahdoimme sitä tai emme, joudumme osallistumaan
sen huokauksiin ja kärsimyksiin Adamin ja Eevan jälkeläisinä. On aivan turha
syyttää heitä kaikista kohtaamistamme epämukavista asioista. Itse olisimme
aivan varmasti päätyneet samanlaisiin olosuhteisiin oman, inhimillisen
luonteemme johdosta. Me emme itsessämme, maallisina olentoina, ole sen parempia
tai ansioituneempia kuin hekään. Niin uskomatonta kuin se onkin, valtasi
jonkinasteinen kärsimättömyys heidän mielensä kaiken täydellisyyden ja
yltäkylläisyyden keskellä!
Mitä paremmat
olosuhteet ihmisellä on, sitä kärsimättömämpi hän on jollakin elämänsä alueella
yltäkylläisyydestä huolimatta, tai oikeastaan sen johdosta! Ihminen on aina
paennut jopa ajatustakin jostakin ahdistavasta, kärsimystä tuottavasta. Mutta kuinka
voisimme paeta ajattelumme voimalla kohtaamiamme todellisuuksia? Elämä on
täynnä kaikenlaisia koettelemuksia, jotka tulevat tavalla tai toisella, usein
aivan kulman takaa.
Vastoin
kaikkea inhimillistä näkemystä ja ajattelua nimenomaan uskovainen ihminen
joutuu elämänsä aikana kohtaamaan kaikenlaista kärsimystä omassaan ja
läheistensäkin elämässä. Kuinka monen onkaan tämä kärsimys ja joskus
suoranainen tuskakin saanut epäilemään koko uskonelämän todellisuutta! Kaikki epämieluisuus
on kuin musta vaate aivan liian monelle. Ihmisen toivomuslistalla on
selvästikin vain hyviä asioita, valoisa tulevaisuus ja toivo aina vain
paremmasta. Mutta olisikohan inhimillisen toivon ja lainauksemme toivon välillä
jotakin eroa?
”Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla
ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta
pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden. Ja niin
hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden, ja kun oli
täydelliseksi tullut, tuli hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi kaikille,
jotka ovat hänelle kuuliaiset…” (Hebr.5).
Jos näin
oli jo Herramme kohdalla, miten voisi meidän osamme olla jotakin muuta? Hänhän on
ainoa todellinen esikuvamme kaikessa hengellisyyteen liittyvässä. Hän joutui
kulkemaan hyvin yksinäisen tien aikaansaadakseen meille väylän kaiken maallisen
kärsimyksen ja koettelemusten lävitse. Me emme voi paeta vastuutamme kenenkään
ihmisen taakse, saati sitten jonkun ihmisjoukon taakse. Jossakin vaiheessa
elämäämme joudumme jumalanlapseudestamme huolimatta kokemaan todellisen ja
aivan konkreettisen jumalanpelon saavuttaaksemme aidon toivon ja
kärsivällisyyden!
Tässä
ajassa jumalanpelko on kadonnut hyvin laajoista piireistä siinä määrin, että
ihminen on alkanut helliä itseään aivan väärällä toivolla ja odotuksella,
paeten illuusioihin ja kaikenlaisiin petollisiin kuvitelmiin. Aito jumalanpelko
saa ihmisen etsimään kuuliaisuudessa vain Luojansa ja Herransa hyvää tahtoa
kaikesta kohtaamastansa huolimatta. Ristin tie ei ole helppo tie, ei ole
koskaan ollut sitä! Me olemme sidottuja tähän maalliseen kehoomme
uudestisyntymästämme riippumatta ja huokailemme toivoen ja odottaen sitä
hetkeä, kun yhtäkkiä pukeudumme kehommekin puolesta iankaikkisuuteen!
”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta
toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo,
minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä
kärsivällisyydellä.”
Meitä
masentaa suuressa määrin kaikki maallisin silmin näkemämme ja maallisin korvin
kuulemamme! Mikä houkuttaa sen paremmin kuuliaiseen kilvoitteluun kuin
riippuvaisuutemme näkymättömästä perinnöstämme? Tässä ajassa tuskin koemme
suurtakaan mukavuutta ja tyytyväisyyttä, mutta kaiken toivon täyttymys odottaa
meitä lähempänä kuin osaamme ajatellakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti