Tyytykäämme alhaisiin oloihin!

”Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi.” (Fil.1).

Hengellisiä ja maallisia kokemuksiani ei voi millään tavoin verrata veljeemme Paavaliin, mutta meillä kummallakin on samankaltaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Lainauksestamme aivan erikoisella tavalla nousee esiin sana ”ahtaalla”. Ei ole kauankaan siitä kun minulta viimeksi kysyttiin, olisinko milloinkaan voinut uskoa päätyvämme nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. En totisesti! Suurin osa kokemastani on käsittämättömässä ristiriidassa tunne-elämäni kanssa, tai päinvastoin.

En voi kuvitellakaan laativani jonkinlaista luetteloa kokemuksistani Paavalin esimerkin mukaisesti, mutta jotakin samankaltaista meissä kuitenkin on. Mikä ahdisti veljeämme siinä määrin, että hän luettelee asioita, joita hän itsekin ihmettelee?

”Vielä minä sanon: älköön kukaan luulko minua mielettömäksi; mutta vaikka olisinkin, ottakaa minut mieletönnäkin vastaan, että minäkin saisin hiukan kerskata. Mitä nyt puhun, kun näin suurella luottamuksella kerskaan, sitä en puhu Herran mielen mukaan, vaan niinkuin mieletön. Koska niin monet kerskaavat lihan mukaan, niin kerskaan minäkin. Tehän hyvin suvaitsette mielettömiä, kun itse olette niin mieleviä.” (2.Kor.11).

Jokin sisimmässäni kyselee jopa päivittäin elämäni tarkoitusta ja edes muutamaa hyvää ja perusteltua syytä miksi yleensä ottaen kannattaa jatkaa tällaisissa olosuhteissa. Paavali ei todellisuudessa ollut katkera kitkeriä asioita täynnä olevan elämänsä johdosta, enkä sitä kai ole minäkään. Mutta saisiko tietynasteinen ja – laatuinen mielettömyyden leima enemmän huomiota osakseen??? Olemmeko tulleet niin mieleviksi, että olemme kuin rasvaisia hanhia tai sorsia, joista kaikenlainen hengensadekin kimpoaa sumuna pois? Miksi emme voisi olla niin suorasanaisia, että esittämämme saisi kuulijat heräämään hengelliseen todellisuuteen?

Mikä meitä eniten ahdistaa? Mikä ahdistaa minua eniten? Osaltaan ihmisten asenteet, ehkä omaisuuteni ja maineeni ryöstö. Maallinen mammona ei nyt sido itseensä, jättäen suuren tilan tuonpuoleisen odottamiselle! Palkka hengellisestä työstäni näyttää olevan tallennettuna tulevaisuuteen ja toivoon, niin että nautin seurakuntien tarjoilemista lounaista ja kahvituksista ja muistelen päivittäin israelilaisia erämaavaeltajia, joiden vaatteet ja jalkineet eivät kuluneet, niin että jotkin lähimmäiseni saattavat ihmetellä pukeutumistani aina vain samoihin vaatekappaleisiin! En todellisuudessa ole puutteessa ja seurakuntien anteliaisuuden varassa, sillä kukkarostani aina heltiää jonkinlainen maksu syömästäni ”ilmaisruoasta”! On vain kuitenkin jonkinlaisia haaveita asioista, jotka selvästikin helpottaisivat päivittäistä elämää ja auttaisivat jaksamaan ”alhaisissa oloissa”.

”Sillä vankien kanssa te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön, tietäen, että teillä on parempi tavara, joka pysyy. Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on.” (Hebr.10).

Suurin suruni on ehkä ja selvästikin ahtaus, joka vallitsee niin monen jumalanlapsen sydämessä kaikesta hengellisestä tiedosta ja kokemuksesta huolimatta!

”…kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä, villitsijöinä ja kuitenkin totta puhuvina, tuntemattomina ja kuitenkin hyvin tunnettuina; kuolemaisillamme, ja katso, me elämme, kuritettuina emmekä kuitenkaan tapettuina, murheellisina, mutta aina iloisina, köyhinä, mutta kuitenkin monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta, mutta kuitenkin omistaen kaiken. Suumme on auennut puhumaan teille, korinttolaiset, sydämemme on avartunut. Ei ole teillä ahdasta meidän sydämessämme, mutta ahdas on teidän oma sydämenne.” (2.Kor.6).

Mitä muuta toivoisinkaan veljeni Paavalin kanssa, kuin että kaikki kohtaamamme ihmiset voisivat avartua sydämeltään ja askeleiltaan!

”Jumalan tie on nuhteeton, Herran sana tulessa koeteltu. Hän on kaikkien kilpi, jotka häneen turvaavat. Sillä kuka muu on Jumala kuin Herra, ja kuka pelastuksen kallio, paitsi meidän Jumalamme - se Jumala, joka minut voimalla vyöttää ja tekee minun tieni nuhteettomaksi, tekee minun jalkani nopeiksi niinkuin peurat ja asettaa minut kukkuloilleni, joka opettaa minun käteni sotimaan ja käsivarteni vaskijousta jännittämään! Sinä annat minulle pelastuksen kilven, ja sinun oikea kätesi minua tukee; sinun laupeutesi tekee minut suureksi.  Sinä annat minun askeleilleni avaran tilan, ja minun jalkani eivät horju.” (Ps.18).