Ensimmäinen ensimmäiseksi!

”Kun opetuslapset sen kuulivat, lankesivat he kasvoilleen ja peljästyivät kovin. Niin Jeesus tuli heidän tykönsä, koski heihin ja sanoi: ’Nouskaa, älkääkä peljätkö’. Ja kun he nostivat silmänsä, eivät he nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään.” (Matt.17).

Mitä meidän tulisi nähdä tässä ajassa, jossa mitä yllättävimmät uutiset kohtaavat meidät, jos ei päivästä toiseen, niin ainakin viikosta toiseen? Me ehkä lankeamme maahan useistakin syistä, nousten taas päivittäiseen elämään, ei muuttuneita, vaan aivan entisenämme, ehkä hiukan pelokkaampana. Joskus mieleeni tulee ajatus, että ainoa kerta jolloin päivän mittaan todella kumarrun on silloin, kun noudan päivän lehden oven välistä! Mutta milloin me todella kuulemme hengessämme taivaallisen äänen, joka saa meidät lankeamaan kasvoillemme? Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että aito Jumalan kohtaaminen vieläkin saa ihmisen lankeamaan kasvoilleen, kunnioittavassa pelossa ja vapinassa!

Tässäkin ajassa etsitään ja kaivataan aitoa herätystä ja todellista muutosta kristilliseen elämään, mutta koko tämä kaipaus ja etsiminen näyttää perustuvan enemmänkin ylistykseen ja kiitokseen kaikesta hyvästä, mitä uskotaan omistettavan ja mitä kaivataan – hyvää ja ihmiselle mieluista! Mutta minkä kaipauksen toikaan julki tuo pienikokoinen, vaatimaton, hyvin vanha sisaremme, joka ei sittenkään saanut kokea elinaikanansa kaipauksensa toteutumista? Hän ei puhunut ylistyksestä ja kaiken oletetun hyvän lisääntymisestä, vaan itse henkilökohtaisesti koen hänen nähneen kaiken todellisen kaipauksen ytimen: Uutta ja todellista ei saavuteta ilman aitoa itsetutkistelua ja tosiasioiden myöntämistä. Ihminen haluaisi enemmän ja enemmän mielihyvää ja miellyttäviä asioita, mutta on viimeiseen asti valmis karttamaan kaikkea surullisen leiman omaavaa. Kuinka voimme sellaisella tavalla sivuuttaa kaikkien todellisten herätysten perustan? Voimme lukea aidosta itkuherätyksestä Jumalan Sanasta:

”Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?’ Niin Pietari sanoi heille: ’Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.’ Ja monilla muillakin sanoilla hän vakaasti todisti; ja hän kehoitti heitä sanoen: ’Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta’.” (Apt.2).

Aikanaan, niin kuin lukemattomia kertoja myöhemminkin, väkijoukot tulivat kosketetuiksi kuulemansa johdosta, saaden piston sydämeensä, selvän tietoisuuden tilastansa. Se ei ollut riemua ja ylistystä, vaan selvää sisimmän tuskaa jumalallisessa pelossa ja vapinassa. Nyt tajuttiin ilman minkäänlaista epäilyksen häivää, että oli kysymys itse kunkin ikuisesta elämästä!

Tajuttuaan kieltäneensä Herransa useaan kertaan, itki Pietari, Jumalan palvelija, katkerasti! Mitä me itkemme, mistä me tulemme murheelliseksi? Enimmäkseen taloudellisista seikoista, perheasioista, elämän vastoinkäymisistä, joista koko nurja sukupolvemme saa aiheen jumalankielteisyyteen! Mutta kuka meistä vuodattaa aitoja, ehkä vertakin muistuttavia kyyneleitä Jumalan Valtakunnan sukupolven tähden? Miksi emme osaa arvostaa sitä mitä meillä on, sen sijaan että tuskailemme sen kanssa, mitä meillä ei näytä olevan?

”Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan. Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.” (Matt.6).

Voisimmeko saada parempaa ohjetta elämäämme varten? Alkakaamme itkeä Jumalan Valtakunnan tähden, niin omat murheemme saavat oikeutetun sijansa!