Pisto sydämessä! Osa 1

”Kun opetuslapset sen kuulivat, lankesivat he kasvoilleen ja peljästyivät kovin. Niin Jeesus tuli heidän tykönsä, koski heihin ja sanoi: ’Nouskaa, älkääkä peljätkö’. Ja kun he nostivat silmänsä, eivät he nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään.” (Matt.17).

Mitä meidän tulisi rukoilla ja anoa tässä ajassa? Riittääkö ehkä päivittäinen hartaushetki, jolloin polvistumme ja kiitämme kaikesta siitä mitä me olemme Jumalan armosta saaneet? Olemme toki kiitollisia jokapäiväisestä leivästä ja olemme mielestämme antaneet anteeksi niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Mutta onko uskoon tulomme hetki jäänyt ainoaksi, jolloin me olemme saaneet piston sydämeemme?

Muistiini ovat erikoisella tavalla jääneet vuoden 1964 jälkeiset ajat, jolloin yritin tutustua mahdollisimman moneen uskonyhteisöön. Miksi saan niin voimakkaan piston omaan sydämeeni ajatellessani näitä vuosia? En kai ole ainoa, jonka muistissa on näiden vuosien into ja antaumus ja jumalanpelko? En halua olla arvosteleva, koska omassakin sydämessäni on pistos, mutta en kai ole ainoa, joka joutuu toteamaan, että aivan jokainen uskonyhteisö tai kirkkokunta on tänään todella kaukana siitä, minkä itse aikanaan julisti tärkeimmäksi ja suoranaiseksi elinehdoksi?

En halua mainita mitään yksittäistä ryhmää, mutta mieleeni tulee erikoisella tavalla herätyksistä kertova kirja, jota aikanaan suurella innolla mainostettiin, mutta jo vuosia se on ollut tiskinalustavaraa, koska se todistaa juuri sen, mistä puhun! Me rukoilemme toki herätystä, universaalisti ja yksittäisesti, mutta mitä me todella kannamme Herran eteen rukouksena tai anomuksena? Miksi kaikki nämä pyynnöt jäävät toteutumatta joitakin kaukaisia maita lukuun ottamatta?

”Teillä ei ole, sentähden ettette ano. Te anotte, ettekä saa, sentähden että anotte kelvottomasti, kuluttaaksenne sen himoissanne. Te avionrikkojat, ettekö tiedä, että maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan?” (Jaak.4).

Mikä on todellinen motiivimme rukouksissamme? Oman ryhmämme etu? Meillä on mielessämme suuret ja mittavat tapahtumat, jonkinlainen suuri ja näyttävä voittokulku, joka omalla tavallaan tulisi miellyttämään koko maailmaa! Me anomme ylimalkaisesti samassa hengessä, kuin missä Israel aikanaan alkoi kaivata kuningasta itselleen, ollaksensa maailman kaltainen! Me emme niinkään käsitä todellisen muutoksen ja parannuksen tarvetta. Ainakin yksi ranskankielinen Raamattu kääntää parannus-sanan käsitteellä elämänmuutos. Seurakunnallinen elämä sisältää valtavan määrän aiheistoa ja aineistoa, joiden kohdalla ei voida rukoilla Jumalan siunauksia niiden ylle, vaan todellista muutosta lähemmäksi jumalallista säädöstä.

Me elämme Laodikean seurakunta-ajassa, jossa aivan liian moni uskoo rikastuneensa hengellisellä alueella, uskoen omistavansa lähes kaiken hengellisen hyvän, mutta on siitä huolimatta alaston.

”Nuorukainen sanoi hänelle: ’Kaikkia niitä minä olen noudattanut; mitä minulta vielä puuttuu?’ Jeesus sanoi hänelle: ’Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua’. Mutta kun nuorukainen kuuli tämän sanan, meni hän pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ’Totisesti minä sanon teille: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan’.” (Matt.19).

Sisältäisikö tämä jotakin ajatusta hengellisestäkin rikkaudesta?

Me emme ole ehkä rikkaita maallisissa asioissa, mutta mihin on mielemme kiintynyt? Mitä meiltä voisi puuttua, noudatettuamme omasta mielestämme kaikkia Sanan asettamia odotuksia? Onko meidän aarteemme todella taivaissa, vai olemmeko panneet toivomme hengellisiin asioihin vain tämän elämän ajaksi?

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1.Kor.15).

Oi, millaisia taivaallisia alueita asettuukaan silmiemme eteen tässä viimeisessä ajassa! Hengellinen näkökenttämme tarvitsee aivan selvästi tarkentamista!