Kuinka ihanaa onkaan
olla terve! Terve, terveempi? Kokonaisuutenaan ei kai kukaan meistä ole aivan
terve, mutta on aivan ihastuttavaa huomata jälleen kerran kuinka kiitollinen
saa olla siitä kun ei tarvitse nieleskellä koko ajan sylkeä toivossa, että
nielussa palava tuli hiukan helpottaisi. Ei auta Rennie eikä jokin toinenkaan
lääke, ja vaikka on järkyttävän väsynyt, pelkää nukahtamista ja sänkyyn
oksentamista. Vatsaa särkee ja pelottaa toinenkin purkausmahdollisuus!
Me taidamme aivan
liikaa ajatella sairauksiamme sen sijaan, että olisimme kiitollisia siitäkin
terveydestä, mikä meille on suotu! Olisi todella paljon opittavaa siitä, kuinka
vesilasimme ei olekaan puoliksi tyhjä, vaan selvästi puoliksi täysi! Ajattelemme
aivan liiaksi kaikkia epämukavia asioita unohtaen perusolemuksemme vajavaisina
ja puutteellisina ihmisinä.
Aivan liiaksi
ajatukseni jatkuvasti menevät seuraaviin täysiin vuosikymmeniin, jotka kuulemma
kertovat todellisen ikäni. Keskityn aivan selvästi liikaa siihen, mitä on
jäänyt saavuttamatta ja mitä olen menettänyt. Miksi en ajattele kaikella
nöyryydellä sitä, että kirjoitukseni ja suomennokseni ovat levinneet jopa
ympäri maailmaa, ja jonkinlainen jälki elämästäni on pelkästään internetissä ja
erilaisissa painotuotteissa saavuttanut satojatuhansia!
Miksi valittaisin ja
olisin murheellinen, kun kerran elämäni on nähty jo ennalta Jumalan Sanassakin?
”Ja muista Luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja
joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: ’Nämä eivät minua miellytä’; ennenkuin
pimenee aurinko, päivänvalo, kuu ja tähdet, ja pilvet palajavat sateen
jälkeenkin - jolloin huoneen vartijat vapisevat ja voiman miehet käyvät
koukkuisiksi ja jauhajanaiset ovat joutilaina, kun ovat menneet vähiin, ja
akkunoista-kurkistelijat jäävät pimeään, ja kadulle vievät ovet sulkeutuvat ja
myllyn ääni heikkenee ja noustaan linnun lauluun ja kaikki laulun tyttäret
hiljentyvät; myös peljätään mäkiä, ja tiellä on kauhuja, ja mantelipuu kukkii,
ja heinäsirkka kulkee kankeasti, ja kapriisinnuppu on tehoton; sillä ihminen
menee iankaikkiseen majaansa, ja valittajat kiertelevät kaduilla - ennenkuin
hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja
ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niinkuin on
ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin.”
(Saar.12).
Onko mikään ihme jos
jokin minussa lähes päivittäin pyrkii nostamaan äänensä esiin: ”Nämä eivät
minua miellytä!” Herran armosta ja yksin Hänen vaikutuksestaan sain muistaa
Häntä jo nuoruudessani; miksi siis valittaisin, jos heinäsirkan tavoin kulkuni
on käynyt kankeaksi! Eikö kaikki ole merkkinä siitä, että kotiinpaluuni
lähenee, kun Suuri Kotka on asettunut pesäni yläpuolelle ja leyhyttää
siivillään sellaisella voimalla, että suuri määrä mieluistani pehmikettä lentää
taivaan tuuliin?
Meidän ei tule
vähätellä sitä, mitä olemme saaneet elää ja kokea kristillisessä elämässämme.
”Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen kautta! Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat,
järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän
vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.” (1.Kor.15).
Vaikka ihmiset meidät
hylkäisivät ja unohtaisivat, Herramme muistaa ja tietää kaiken sen elämän, mitä
olemme Hänelle ja Hänessä eläneet! Saamme siis huudahtaa Paavalin kanssa:
”Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa
minua kohtaan ole ollut turha, vaan enemmän kuin he kaikki minä olen työtä
tehnyt, en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka on minun kanssani.”
1.Kor.15).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti