Vankeudessa?

”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä, joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä että hänen valtakuntansa kautta: saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita, kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella.” (2.Tim.4)

Kun veljemme Paavali määrittelee Sanan julistamista, mitä hän mainitsee ensimmäiseksi? Onko minulla nyt oikeus viitata siihen, kun ajattelen lukemattomia keskusteluja monien piirien ihmisten kanssa? Yksi mieleen jäävimmistä sanonnoista on kuulunut jo monen vuoden ajan: ”Parannuksesta ei nykyään puhuta juuri ollenkaan!” Kaikkea nuhtelua ja moitetta varotaan aivan silminnähden lähes kaikissa piireissä, keskittyen ”pitkämieliseen kehottamiseen”. Mutta onko tämä Raamatun tarkoitus ja tie, vai olemmeko matkalla johonkin aivan erikoislaatuiseen ilmapiiriin, jossa jo järkyttävässä määrin on toteutunut:

”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.” (2.Tim.4).

”Raaputa sinä minua, niin minä raaputan sinua!”

Mikään ei ole sen todellisempaa kuin Jumalan Sana ja Hänen valtakuntansa, vaikka kaikki perustuukin näkymättömään maailmaan. Tähän todellisuuteen meidät on kutsuttu, mutta miksi se on niin näkymätön? Jumalamme ei ole sitä sellaiseksi tarkoittanut, vaan omalla epäuskoisella asenteellamme me olemme aivan liiaksi kadottaneet elävän kosketuksen Hänen valtakuntaansa. Olisikohan yksi suurimmista syistä asenteessamme toinen toiseemme:

”Sentähden, jos tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen, ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi. Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen ja tuomari antaisi sinua oikeudenpalvelijalle, ja ettei sinua pantaisi vankeuteen.  Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennenkuin maksat viimeisenkin rovon.” (Matt.5).

Tämän sanankohdan yhteydessä olemme tottuneet ajattelemaan vain maallista oikeutta ja maallisia rikkomuksia. Palauttakaamme mieliimme Korkein Oikeus, jolla on palvelijoitaan kaikkialla:

”Katso, työmiesten palkka, jonka te vainioittenne niittäjiltä olette pidättäneet, huutaa, ja leikkuumiesten valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin.” (Jaak.5).

Kuinka olemme sellaisella tavalla voineet unohtaa enkelit ja taivaalliset korvat, jotka välittävät mitä erilaisimmat huudot ja kärsimykset Korkeimman Oikeuden eteen! Ihmisoikeusrikkomustemme tähden lukuisat meistä istuvat vankeudessa, silmälle näkymättömässä, vain siitä syystä etteivät ole olleet halukkaita selvittämään rikkomuksiaan lähimmäistä kohtaan, ja pyytämään anteeksi. Sisintäni suorastaan kauhistuttaa tämä vankila, jossa aivan liian moni istuu juuri nyt itse sitä käsittämättä! Tuomio on jo monen yllä, selvittämättömien asioiden tähden, odottaen vain lopullista täyttymystään tuona pelottavana hetkenä: ”Mitä te olette tehneet yhdellekin…!”

”Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija. Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.” (Gal.1),