Kaiken lohdutuksen Jumala Osa1

”Kun opetuslapset sen kuulivat, lankesivat he kasvoilleen ja peljästyivät kovin. Niin Jeesus tuli heidän tykönsä, koski heihin ja sanoi: ’Nouskaa, älkääkä peljätkö’. Ja kun he nostivat silmänsä, eivät he nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään.” (Matt.17).

Puhuimme eilen kosketuksesta. Kaiken maailmalla tapahtuvan johdosta me olemme sitä ehkä itse tiedostamatta  ja tunnustamatta aika lohduttomia. Me kaipaamme turvallista läheisyyttä ja ihmiskontakteja, jotka ruokkisivat meitä sen sijaan että meistä koko ajan imettäisiin juuri sitä, mitä itse tarvitsisimme. Tämä kaipaus ja lohduttomuus ovat saavuttaneet sellaiset mittasuhteet, ettei ihmistasolla enää ole riittävästi henkistä varallisuutta ja kapasiteettia. Lähes jokainen pyrkii tavalla tai toisella tukeutumaan johonkin toiselle ihmiselle kuuluvaan. Olemme siis kohdanneet ihmisen voimien rajallisuuden! Tätä ei tarpeellisessa määrin tunnusteta, ja siihen perustuu näkemämme ja kohtaamamme hätä ihmisten keskellä.

Jotta elämä voisi jatkua, mikä on ratkaisu ongelmaamme? Mitä olemme laiminlyöneet sellaisella tavalla, että joudumme kirjoittamaan näin lohduttomalta tuntuvasta asiasta?

”Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän. Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.” (Ps.146).

Meidän ratkaisumme tuottavat todellisuuden, jonka pakostakin joudumme kohtaamaan jossakin vaiheessa. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää! Nyt olemme saaneet kokea sellaisen jumalakielteisyyden vyöryn, että ihminen on selvästikin joutunut turvautumaan omaan ymmärrykseensä ja omiin voimiinsa, yrittäessään täyttää kaipauksensa, jota ei mitenkään pysty hävittämään. Ihminen on luotu riippuvaiseksi Luojastansa, ja tämän riippuvaisuuden kieltäminen tuottaa kaiken kohtaamamme pahan. Kuinka masentavaa onkaan kuulla uskovaistenkin ihmisten puheiden ja lauseiden välistä, että he eivät enää todella luota Jumalan apuun ja olemassaoloon, vaikka tunnustavatkin olevansa kristittyjä. Lauletaan kyllä ylistystä, mutta ei oikealla tavalla ymmärretä, millaista asennetta meiltä odotetaan:

”Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille.”

Hiljattain lainasimme hyvin merkittävää sanankohtaa:

”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” (1.Kor.15).

Kuinka suuri osa hätäämme ja turvattomuuden tunnettamme liittyykään aivan maallisiin asioihin, jotka nekin ovat Herramme käsissä! Siitä huolimatta Hän ei ole kuin jokin automaatti, johon tungemme pikaisia ja hätäisiä rukouksia elämän laadun parantamiseksi. Me emme todellisuudessa ole enää tämän maan asukkaita, vaan päämäärämme on ajan rajan tuolla puolen! Sinne meidän tulee luoda katseemme ja odotuksemme! Täällä olemme todellakin vieraita ja muukalaisia!

”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen, kun minua herjaavat minun polkijani. Sela. Jumala lähettää armonsa ja totuutensa.” (Ps.57).

Onnettomuudet ovat tuleva ihmisen omien ratkaisujen johdosta, mutta saamme turvautua lupaukseen:

”Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen…”