Kaiken lohdutuksen Jumala Osa 3

”Jumala, ole minulle armollinen, ole minulle armollinen; sillä sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen, kun minua herjaavat minun polkijani. Sela. Jumala lähettää armonsa ja totuutensa.” (Ps.57).

Mieleeni tulee jälleen kerran ajatus, jonka alkuperästä en ole tietoinen: ”Miksi me valitamme ihmisten edessä niin kuin tulisi valittaa Jumalan edessä?” Me taidamme käsitellä ongelmiamme ja vastoinkäymisiämme aivan väärällä tasolla, pysyen liiaksi inhimillisyyden ja tunteiden tasolla. Olisiko mahdollista, että me etsimme liiaksi lohdutusta ja ymmärrystä toisilta kaltaisiltamme, odottaen kohtaavamme heissä jotakin vahvempaa ja kestävämpää? Mutta eikö ihminen ole aina ihminen, puutteellisuuksien ja heikkouksien alainen? Voisiko olla niin, että ihannoimamme persoonat eivät ole sen kummempia kuin mekään, mutta he eivät ole aivan rehellisiä itselleen eikä meillekään? He ovat onnistuneet elämässä yhdellä alueella meitä paremmin: He ovat onnistuneet peittämään heikkoutensa esittämällä vahvuutta, jota heillä ei ehkä ole ollenkaan!

Kaikesta huolimatta me tarvitsemme toinen toistamme, mutta asioiden käsittelymme tarvitsee varmaankin aivan uudenlaista tarkistamista. Mitä luimme juuri Jumalan Sanasta:

”…sinuun minun sieluni turvaa. Minä turvaan sinun siipiesi suojaan, kunnes onnettomuudet ovat ohitse. Minä huudan Jumalaa, Korkeinta, avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen. Hän lähettää taivaasta minulle pelastuksen…”

Tämä on varmaankin syvimmän tietoisuutemme kiinnekohta ja sisäisen ihmisemme huuto niinä aikoina, kun kaikki ei toteudu mielemme mukaisesti. Mutta mistä johtunee, että melko pian tämän huudon jälkeen katseemme ja äänemme suuntautuu johonkin lähellä tai kauempana olevaan ihmiseen, ikään kuin kaipauksemme toteutuminen olisi kiinni tämän ihmisen suhtautumisesta meihin?

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on. Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta. Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.” (Jes.55).

Kun kerran Herramme ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, eikö silloin ole todella elintärkeää saattaa tietoisuuteemme ja olemukseemme Hänen ajatuksensa? Mistä me ne löydämme tässä ajassa, emme varmaankaan kaikista maailman tuulista, vaan Hänen Sanastaan, joka on hullutus tälle maailmalle, mutta meille Jumalan Voima?

”Auta, Herra, sillä hurskaat ovat hävinneet, uskolliset ovat kadonneet ihmislasten joukosta. He puhuvat valhetta toinen toisellensa, puhuvat liukkain huulin, kaksimielisin sydämin.” (Ps.12).

Niinpä on meille selvinnyt, mistä etsiä Herraa! Todellisen lohdutuksemme löydämme samasta Lähteestä!