Elämän todellisuudesta

”Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” (1.Kor.9).

Eilisestä kirjoituksesta:

Ongelman ydin on ihmisen sisimmässä, olemuksessa. Jokainen meistä kaipaa jotakin parempaa, turvallisempaa, läheisempää, onnea tuovaa. Tämä kaipaus ei ole väärä, mutta jos hyvää mieltä ja onnellisuutta etsii jostakin huumaavasta ja todellisuuden unohtamaan auttavasta aineesta, ei se pidemmällä tähtäimellä ole mikään ratkaisu kaipaukseemme, koska kehomme ja psyykemme omaavat piirteen, joka aivan liian laajasti jätetään julki tuomatta: Me totumme kaikkeen aivan tahtomme vastaisesti, ja siksi eilinen lusikallinen on huomenna kauhallinen, ja lähivuosina ämpärillinen. Miettikäämme tätä ja perustelkaamme asenteemme sellaisella tavalla, että esim. nuorisomme kuuntelee meitä.

--------------------------------------------------------------------

Kaikki tämä on selvääkin selvemmin todistettu menneiden vuosien aikana. Ihmisen tottumuksilla on voima ja vaikutus, jotka eivät oikeastaan lainkaan toimi hänen hyväksensä. Huumeiden kyseessä ollessa ei ole oikeastaan mitään näyttöä siitä, ettei syntyisi jonkinlaista riippuvuutta. On vain unohdettu se, ettei ole niinkään kysymys riippuvuudesta itse huumeeseen, vaan riippuvuudesta hyvän olon tunteeseen! Tämä tekee jokaisen huumeen todella vaaralliseksi ja vahingolliseksi.!

Miten on meidän suhteemme uskovaisina ihmisinä? Millaisia huumeita tai huumaavia aineita me käytämme, ehkä tiedostamattammekin? Jokainen meistä kaipaa hyvänolon tunnetta, etenkin tässä ajassa, jossa meitä koetellaan joskus sellaisella tavalla, että kaikki tuntuu menevän yli voimiemme.

Olen selvästi havainnut laajoissakin piireissä eräänlaista, aivan tälle ajalle ominaista pakenemista vallitsevista olosuhteista. Aivan liian moni kieltää vaikeutensa ja pahan olonsa pyrkimällä unohtamaan ja syrjäyttämään ne puhumalla mukavista ja hyvistä asioista. Tätä on tapahtunut aina, mutta nyt elämme aivan uutta ”kestohymyn aikaa”, ihmisten pyrkiessä täten todistamaan voivansa sittenkin paremmin kuin mitä todellisuus on.

”…vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.”

Kuinka vieras ajatus meidän aikamme kristillisyydelle! Paavali kuitenkin tuskin puhuu itsensä ruoskimisesta ja haavoittamisesta vaan uskon hänen lähinnä tuovan eteemme elämän todellisuuden: meidän on hyväksyttävä se, että elämäämme sisältyy todella paljon sellaista, mikä ei meitä miellytä, mutta minkä kanssa meidän on tultava toimeen. Uskon tie pakottaa meidät luopumaan paljosta sellaisesta, mikä omilla teillä juostessa on mahdollista ja hyvän tuntuista. Meidän on hengellisen hyvän johdosta kieltäydyttävä paljosta vääränlaista tyydytystä ja hyvää oloa tuovasta! Käytännöllisesti katsoen se tarkoittaa kieltäytymistä mistä tahansa mieltä huumaavasta asiasta, joka ei palvele meidän parhaaksemme, vaan on suuressa määrin petosta ja juuri sitä, mikä aikanaan johti tähän käymäämme kamppailuun hyvinvoinnista ja väärästä ilosta:

”Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmästä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa, ja hänkin söi. Silloin aukenivat heidän molempain silmät, ja he huomasivat olevansa alasti…” (1.Moos.3)

Me voimme huumata itsemme itse hyväksi näkemillämme asioilla saaden hetken hengellisen hurman, mutta silmien joskus pakostakin auetessa todellisuus suorastaan murskaa meidät!