Hoivaamisesta

”Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että te yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistäisitte Jumalaa ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen isää. Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.” (Room.15).

Tiedänköhän oikeastaan kokemuksen perusteella, mitä merkitsee viimeinen lause lainauksessamme? Kristuksen osuutta ei mitenkään voi epäillä, mutta miten on meidän keskinäisten väliemme suhteen?

Olen kyllä nähnyt melkoista kilpailua eri uskovaisten ja ryhmien välillä, mutta hyvin vähän toinen toisensa kunnioittamisen suhteen. Onko siis mikään ihme, jos olemme päätyneet nykyisin vallitsevaan tilanteeseen? Moni yksittäinen uskovainen itkee aivan ainutlaatuisella tavalla yksinäisyyttään ja eristäytyneisyyttään.

Nyt kuumina päivinä olen suorastaan ollut pakotettu siirtymään ulkotiloihin asunnossani vallinneen lämpötilan johdosta. Olen istunut pitkiä aikoja puistojen penkeillä ja olen seurannut ihmisten liikehdintää. Moni uskovainen tuttu on mennyt ohitse vain nyökäyttäen päätään, mutta harva on pysähtynyt tai tullut viereen istumaan. Entistä enemmän voin havaita ihmisten tarpeen saada puhua asioistaan vaikkakin kätketyllä tavalla. Mieltä painavat monet asiat siinä määrin, että keskustelussa oma puheeni usein jää kuulematta ja huomioimatta. En sure omaa osuuttani, mutta ilmiö kertoo entistä voimakkaammasta ihmisten pahoinvoinnista.

Me olemme aivan järkyttävän vähäisessä määrin olleet valmiita hoivaamaan toinen toistamme olemalla luotettavia ja ymmärtäväisiä kuulijoita. Tulee mieleeni hiljattain kohtaamani lausunto erään uskovaisen naisen kohdalla. Jonkun pöydässä istuneen mielestä hän puhui siinä määrin paljon, että kuului sana: ”moottoriturpa”. Olisikohan ihan todellisuudessa siten, että uskovaisten maailma on täynnä kovaäänisiä ”hengellisiä moottoriturpia”, jotka aivan kuten ohjelmoituina alkavat päristä heti kohdattuaan muita ihmisiä, pystymättä edes hetkeksi kuulemaan mitä jollakin toisella olisi sanottavana?

Minussako on pelkästään vika, jos mieleni niin kaihoisasti etsii menneisyydestä ja nykyajastakin muistoja ja kohtaamisia hoivaamisen alalta? Onko uskoni vähäinen, kun en juurikaan koe suurta iloa ja tyytyväisyyttä kohtaamieni hoivaamistilanteiden suhteen, niin omalla kuin toistenkin kohdalla?

Oikeastaan on melko käsittämätön vaatimus uskossa uskoa kaikkiin hyviin asioihin hengellisessä elämässä. Onko aito veljellinen ja sisarellinen rakkaus jollakin tavoin uskon asia? Eikö sen tulisi olla aivan käytännön todellisuus päivittäisessä elämässämme, ilman uskon mukaan vetämistä? Aivan kuten tuttu valokuvaaja totesi: ”En tarvitse edes Raamattua tietääkseni, ettei lähimmäiselle saa tehdä pahaa!” Aivan samoin tulisi jokaiselle olla itsestään selvää, että tulee rakastaa jokaista lähimmäistä!

”Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan…”

Suokoon Jumalamme todella meille enemmän Hänen omaa mielenlaatuaan, niin että me olisimme kärsivällisyyden ja lohdutuksen välittäjiä tässä ahdistavassa ja pimenevässä ihmiskunnan yössä, Herramme mielen mukaan!