Kaikki on meidän

”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra on voimallinen hänet pystyssä pitämään… Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.” (Room,14).

Olemmeko todella koskaan tulleet ajatelleeksi tarpeeksi syvällisesti näiden sanojen merkitystä? Kenen omaisuutta on lähimmäisemme, kenen omaisuutta olemme me, minä? Kenellä on lopullinen oikeus päättää meitä koskevista asioista? Meidän ei tule lukea vain sanoja ja tarkata kirjaimia, vaan meidän on pakko nähdä kaiken takana oleva mieli ja olemus. Sanassaan Jumala on tuonut julki ajatuksensa, tahtonsa, joka ei oman todistuksensa mukaisesti ole inhimillisen järjen tulkittavissa ja ymmärrettävissä. Me omistamme tietyllä tavalla kaiken Kristuksen sovituskuoleman johdosta, mutta yhtä tärkeätä kuin on käsittää kaiken takana oleva tarkoitus, yhtä tärkeätä on käsittää oma osuutemme ”omistuksemme” suhteen.

”Älköön kukaan pettäkö itseään. Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas. Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: ’Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa’; ja vielä: ’Herra tuntee viisasten ajatukset, hän tietää ne turhiksi’. Älköön siis kukaan kerskatko ihmisistä; sillä kaikki on teidän, teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas, teidän on maailma ja elämä ja kuolema, nykyiset ja tulevaiset, kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1.Kor.3).

Tämä kaikki on ollut luettavissamme jo vuosisatojen ajan, mutta käytöksemme hengellisten alueiden omistajina ei ole viisastunut kaikesta näkemästämme ja kokemastamme huolimatta. Kuka on todella seurakunnan ja ns. ”kirkon” pää? Hengellisen vallan harjoittamisen esikuvana ei vieläkään ole paavi tai jokin kuuluisa kirkkoisä. Juutalaiset aikanaan odottivat Herramme ottavan maallisen vallan ja tuhoavan, tai ainakin ajavan roomalaiset Luvatusta Maasta. Erikoisin heidän mieleensä jäänyt asia oli varmastikin tuhansien ilmaiseksi ruokkiminen, mikä vieläkin on esikuva hengellisen vallan harjoittamisesta. Ulkonainen on aina ollut ihmisille ratkaisevin tekijä, ilman että olisi nähty kaiken todellinen hengellinen merkitys ja tarkoitus.

”Sillä ei kukaan meistä elä itsellensä, eikä kukaan kuole itsellensä. Jos me elämme, niin elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.”

Mistä on peräisin sellainen määrä tuomitsemista ja toisen arvostelemista? Ihmiset yhä vielä odottavat toisiltansa jotakin sellaista, mitä ei ole tarkoitettu hengellisen voiman ja vallan käyttämiseen. Aivan liian moni on valmis hyppäämään temppelin harjalta ja kumartumaan korkealla vuorella väärän vallan saamiseksi väärältä lahjoittajalta.

Yhä vielä pätee: ei ihminen elä leivästä, vaan JOKAISESTA SANASTA, joka Herran suusta lähtee. Meidän on kaikki Hänen kauttansa, joka antoi itsensä meidän tähtemme. Mutta ainoa todellisen vallan ja voiman esikuva on yhä vielä Herramme, joka ei etsinyt omaa kunniaa, vaan selvästi toi esiin:

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki, mitä hän itse tekee; ja hän on näyttävä hänelle suurempia tekoja kuin nämä, niin että te ihmettelette.” (Joh.5).

Mitä Isä tänään tahtoo näyttää Sinulle, minulle?