Hän pitää meidät elossa! 2

”Kuulkaa minua, te Jaakobin heimo, te kaikki Israelin heimon tähteet, te, joita on pitänyt kantaa äidinkohdusta asti, nostaa hamasta äidinhelmasta. Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama, hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan; niin minä olen tehnyt, ja vastedeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan. Keneenkä te vertaatte minut, kenenkä rinnalle minut asetatte, kenenkä kaltaiseksi te minut katsotte, että olisimme toistemme vertaiset?” (Jes.46)

Vietimme eilen hyvin vähäisen sukuni kanssa syntymäpäivääni paikallisessa, erittäin hyvämaineisessa ravintolassa. Koko suku mahtui yhden pöydän ääreen! En voi olla ajattelematta Jumalan valintoja, jotka eivät katso siihen, mihin ihminen kiinnittää usein kaiken huomionsa:

”Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.” (1.Kor.1).

Herramme sanoi selvästi:

”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Älkää nurisko keskenänne. Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Profeetoissa on kirjoitettuna: 'Ja he tulevat kaikki Jumalan opettamiksi.' Jokainen, joka on Isältä kuullut ja oppinut, tulee minun tyköni.’” (Joh.6).

Eiköhän nyt ole viimeinen hetki lopettaa kaikenlainen keskinäinen nurina! Me ratkaisemme kutsumuksen hetkellä joko Jumalan puolesta tai Häntä vastaan, sisältyen tuona hetkenä jumalalliseen vetoon ja valintaan. Me emme valinneet Häntä, vaan todellisuudessa Hän valitsi meidät:

”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi…” (Joh.15).

Kuinka vähän todellisuudessa olemmekaan riippuvaisia omasta itsestämme, omista voimistamme ja kyvyistämme! Kaikki on Jumalan lahjaa ja suojaavaa läsnäoloa elämämme alusta loppuun asti! Me voimme elää inhimillisissä luuloissa jopa koko elämämme, mutta todellisuutena säilyy loppuun asti:

”Kuulkaa minua, te Jaakobin heimo, te kaikki Israelin heimon tähteet, te, joita on pitänyt kantaa äidinkohdusta asti, nostaa hamasta äidinhelmasta.”

Kuinka naurettavaa onkaan oma mahtipontisuutemme ja ylpeilymme jumalallisesta näkökulmasta katsoen; me jopa vertaamme Jumalaamme itseemme!

”Keneenkä te vertaatte minut, kenenkä rinnalle minut asetatte, kenenkä kaltaiseksi te minut katsotte, että olisimme toistemme vertaiset?”

Tallaamalla jalkoihimme jumalallisen kutsumuksen ja tarkoituksen teemme automaattisesti itsestämme jumalan, kuten eräs tunnettu mielenterveyden asiantuntijakin toteaa! Kuinka voisimme tällaisessa tapauksessa saavuttaa sen enempää kuin mitä maallinen syntymämme ja olemuksemme pystyy tarjoamaan!

”Ja Herra käski meidän pitää kaikki nämä säädökset ja peljätä Herraa, meidän Jumalaamme, että me aina menestyisimme ja hän pitäisi meitä elossa, niinkuin tähän päivään saakka on tapahtunut.” (5.Moos.6).

”Vanhurskas viheriöitsee kuin palmupuu, hän kasvaa kuin Libanonin setri. He ovat istutetut Herran huoneeseen, he viheriöitsevät meidän Jumalamme kartanoissa. Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat ja julistavat, että Herra on vanhurskas, hän, minun kallioni, ja ettei hänessä vääryyttä ole.” (Ps.92).