Meille on paljon annettu!

”Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä sitä enemmän kysytään. Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk.12).

Kaikki on armoa, armoa armon jälkeen, mutta tarkoittaako se sitä, ettei meiltä sittenkään vaadita oikeastaan mitään? Tietyissä kokouksissa istuessa mielen valtaa usein todella vakava tunnelma, koska puhuja ei millään tavoin lainaa niitä sanankohtia, jotka puhuvat ihmisen muuttumisesta ja uudesta elämästä, uudestisyntymästä ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta.

Herramme puhuu siitä, kuinka Hän on tullut heittämään tulta maan päälle. Miksi Hän antaa meidän ymmärtää, ettei se olekaan syttynyt aivan Hänen tarkoittamallaan tavalla? Jos keskustelemme eri kirkollistan suuntien ihmisten kanssa, antavat he selvästi ymmärtää seurakunnissaan palavan todella merkittävällä tavalla. Mutta mistä tulesta ja millaisesta palamisesta on todella kysymys? Valikoimmeko aivan väärällä tavalla ajatuksiamme ja sanojamme ihmisiä miellyttävän tuloksen aikaansaamiseksi? Miksi todella harvoin, hyvin harvoin, lainataan seuraavaa kohtaa:

”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Sillä minä olen tullut 'nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihamiehiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa.'” (Matt.10).

Mitä me siis tiedämme, mitä taas luulemme? Puhuimme viimeksi ihmisen sisimmässä palavasta tulesta, joka on siellä palanut ihmiskunnan alusta alkaen. Se perustuu ihmisen oman mielen ratkaisuihin ja näkemyksiin, jotka arvostelevat Jumalan säädöksiä ja ajatuksia, jotka useinkaan eivät miellytä häntä. Tämä inhimillinen tuli on edellisenkin lainauksemme tapahtumien taustalla. Mikä saa oman perheen jäsenet sellaisella tavalla syttymään ja vihaamaan ja halveksimaan samoista vanhemmista syntyneitä ihmislapsia?

Tähän kohtaan kuuluu lainaus, jota myöskään ei lainata kovin mielellään:

”Sentähden, koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla; sillä meidän Jumalamme on kuluttavainen tuli.” (Hebr.12).

Tämä Tuli ei voi olla tulematta julki ja näkyviin siellä, missä Jumalan Henki on saanut jalansijaa ihmisten elämässä.

”Niin Mooses sanoi Aaronille: ’Tämä tapahtuu Herran sanan mukaan: Niissä, jotka ovat minua lähellä, minä osoitan pyhyyteni ja kaiken kansan edessä kirkkauteni.’ - Mutta Aaron oli ääneti.” (3.Moos.10).

Millaista äänettömyyttä mekin tämän ajan seurakuntana tarvitsemme näiden sanankohtien avautuessa meille! Uskonelämä ei ole vain armon ylistystä ja ”kamuhengessä” Herramme selkää taputtamista, vaan Jumalan todellisen Olemuksen tuntemista. Hän odottaa meiltä pyhitystä ja oikealla mielellä Hänen lähestymistään!

”Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: ’Minun on kosto, minä olen maksava’; ja vielä: ’Herra on tuomitseva kansansa.’ Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.” (Hebr.10).

”Sentähden: ’Ojentakaa hervonneet kätenne ja rauenneet polvenne’; ja: ’tehkää polut suoriksi jaloillenne’, ettei ontuvan jalka nyrjähtäisi, vaan ennemmin parantuisi. Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa; ja pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta, ’ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä’, ja monet sen kautta tule saastutetuiksi, ja ettei kukaan olisi haureellinen tahi epäpyhä niinkuin Eesau, joka yhdestä ateriasta myi esikoisuutensa.” (Hebr.12).

Tähän perustuu Jumalamme armo vielä tänäänkin, ja siksi Hän niin rakkaudellisesti muistuttaa meitä näistä asioista!