Olemmeko unohtaneet lähimmäisemme?

”Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” (Matt.18).

Nyt on sitten kesä lopullisesti ohitse, vaikka esim. eilen oli auringonpaisteessa melko lämmintä. Tämä ilmastonvaihdos merkitsee joillekin ystävillemme melkoista mullistusta tunne-elämässä. Valon väheneminen ja pimeyden lisääntyminen vaikuttavat henkisyyteen todella paljon. Itse olen hieman pahoillani viime kesän kylmyyden johdosta, koska olen ehdottomasti kesän lapsi. Ymmärrän siksi niitä, joille kylmyyden lisääntyminen tunkeutuu sielunelämään asti.

Näin ei kuitenkaan Herramme ole elämäämme tarkoittanut. Meidän Hänessä olemisemme ei ole loppujen lopuksi ollenkaan kiinni olosuhteista ja ympäristöstämme, vaikka ne vaikuttavatkin ulkonaiseen elämämme kulkuun. Jos veljemme ja sisaremme voivat sellaisessa määrin huonosti ja ovat tunteiden johdettavissa, olisiko todella aika sopia yhteisesti, ei vain kahden kesken, vaan koko joukolla, että pyydämme todellista Jumalan asioihin puuttumista keskuudessamme. Yleinen tilanne ei tule muuttumaan parempaan suuntaan, mutta Herramme on tarkoittanut keskuuteemme pieniä keitaita, levähdyspaikkoja, jotka auttavat raskautettuja sieluja jaksamaan jatkaa matkaansa. Näitä meidän tulee pyytää!

Rehellisyyden nimessä täytyy ajatella yhä uudelleen kertomusta, jonka kuulin eräältä ymmärtäväiseltä yhdistysmieheltä. Puhe oli toiminnasta ja jaksamisesta ja siitä, kuinka itseänikin jatkuvasti kehutaan jossakin määrin ja taputetaan selkään toteamuksella, että teen hyvää työtä. Hänen kokemuksensa oli samankaltainen, jota hän kuvasi seuraavasti: Sinulla voi olla melkoinen joukko ihmisiä takanasi, jotka kannustavat ja rohkaisevat jatkamaan tärkeää työtäsi. He taputtavat selkääsi ja työntävät sinua edellään ja teet matkaasi luottavaisesti ja ainakin jonkinlaisella ilolla, koska tunnet kannustavat voimat selässäsi. Pettymyksesi on kuitenkin melkoinen kun viimein pysähdyt ja käännyt katsomaan taaksesi. Siellä ei olekaan ketään, vaan selkääsi on isketty harja!

Tämä on aika surullinen karikatyyri yhdistystoiminnasta hengellisellä alueella. Aluksi on aina intoa ja innostamista, mutta jonkin ajan kuluttua unohdetaan miksi ylipäänsä on liikkeelle lähdetty.

”’Kuka sitten on minun lähimmäiseni?’ Jeesus vastasi ja sanoi: ’Eräs mies vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, jotka riisuivat hänet alasti ja löivät haavoille ja menivät pois jättäen hänet puolikuolleeksi. Niin vaelsi sattumalta eräs pappi sitä tietä ja näki hänet ja meni ohitse. Samoin leeviläinenkin: kun hän tuli sille paikalle ja näki hänet, meni hän ohitse. Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä. Ja hän meni hänen luokseen ja sitoi hänen haavansa ja vuodatti niihin öljyä ja viiniä, pani hänet juhtansa selkään ja vei hänet majataloon ja hoiti häntä. Ja seuraavana aamuna hän otti esiin kaksi denaria ja antoi majatalon isännälle ja sanoi: 'Hoida häntä, ja mitä sinulta lisää kuluu, sen minä palatessani sinulle maksan'. Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi osoitti olevansa sen lähimmäinen, joka oli joutunut ryövärien käsiin?’ Hän sanoi: ’Se, joka osoitti hänelle laupeutta’. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene ja tee sinä samoin’.” (Luuk.10).