Aasitarinasta

Tämä teksti oli unohtunut tietokoneen sokkeloihin yli kahdeksi vuodeksi.

03.05.2013

Kirjoitus liittyy blogissani olevaan satiiriseen kertomukseen ”Aasitarina”.

Kukapa olisi milloinkaan voinut uskoa kuinka laajalle aikanaan Pikku Aasin ympärille kehittynyt ”hengellinen” liikehdintä saattoi levitä 1997 kertomiemme autenttisten tapahtumien jälkeen! Tuohon aikaan itse kirjoittajaakin alkoi piinata kirjoittamisen yhteydessä ilkeämielinen henkivalta, joka ilkkuen tökki kylkeeni ja yritti vakuuttaa minut siitä, että kirjoitan jotakin täysin sopimatonta ja täysin uskomatonta. Taistelu oli kova koko kirjoittamisen ajan, mutta kun kerran koko teksti ikään kuin saneltiin minulle sanasta sanaan ja lauseesta lauseeseen, uskoin kaiken takana olevan enemmänkin kuin vain pieni vuoristokylä ja sen pieni asujaimisto.

Hiljattain jokunen tuolloisen ”kirkkohistorian” lukenut osoitti selvästi ymmärtäneensä sanoman, joten mieleni alkoi uudelleen palata tuon aikaisiin suorastaan valtaviin tapahtumiin, etenkin kun itsekin viime päivinä olen päässyt todistamaan miltei yhtä valtavia kehityskulkuja aivan omassakin maassamme.

Pikku Aasin ympärille kehittynyt uskonnollinen toiminta on siis kaikesta huolimatta aivan kuin pieni raapaisu todellisen kirkkohistoriallisen kulun pinnalla. Mikä silloin tuntui ajoittain jopa fanaattiselta ja yliampuvalta, on nyt tämän päivän todellisuuden valossa aivan pöyristyttävän arkipäiväistä ja vähemmän naurattavaa. Pyrimme kuitenkin säilyttämään huumorivoittoisen asenteen, ennen kaikkea korostaaksemme sitä, kuinka pieni merkitys kertomustemme Pikku Aasilla itsessään on kaikelle tapahtuneelle.

Ystävämme Pikku Aasi on aito luontokappale vailla minkäänlaista pahaa tarkoitusta tai päämäärää. Hän vain joutui osalliseksi tapahtumiin, joihin hänellä ei ollut juuri mitään omaa vaikutustarkoitusta tai itsekkäitä päämääriä. Hän oli vain oma pikkuinen itsensä, joka toimi kaikessa vilpittömästi ja oman pienen luonteensa mukaisesti. Hän oli sitä mitä oli, pieni luontokappale omine luonteenpiirteineen, sellaisena miksi hänet oli alun perin luotukin!

Mitä tulee kaikkiin muihin kertomuksemme aaseihin, joita joku ei ehkä lainkaan havaitse riviemme välistä - siinä saattaa nyt olla jatkokertomustemme ydintekijä, koettelemus itse kunkin ehkä rajoittuneelle käsityskyvylle.

Kirjoittaja ei voi lakata ihmettelemästä joidenkin kanssamatkaajiensa hoksottimien tylsistyneisyyttä, sillä niin monet aasinkorvat ja möläykset, hännänheilutukset, jäävät totaalisesti ilman aiheellista huomioimista!

Ajoittain suorastaan harmittaa tavattomasti se vääryys, jonka kohteeksi kirjoittajan aivoitusten johdosta Pikku Aasimme tahtomattamme jatkuvasti joutuu. Yksi perustekijöistä lienee se mittakaava, jossa itse kirjoittaja on joutunut tuntemaan olevansa jopa huonommassa asemassa kuin ressukka-aasimme. Sympatiani sankariamme kohtaan on siis tavaton jo pelkästään omien kokemusten perusteella!

Mikä siis minut uudelleen herätti kirjoittamaan aiheestamme näin monen vuoden jälkeen? Ehkä se on jonkinasteinen ilkikurinen tietoisuus siitä, kuinka kirkkaalla tavalla aikanaan onnistuin näkemään kaiken ”hengellisen” kehityksen ympärilläni ja aivan lähipiireissä. On todella harmittavaa se, kun ei ole mitään mahdollisuutta mainita sen paremmin ryhmien kuin varsinaisten aasienkaan nimiä kunnianloukkaussyytösten pelossa. Mutta jokaisella meillä on omat hoksottimemme ja havainnointimahdollisuutemme Luojan suomien mahdollisuuksien puitteissa. Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia, tänä päivänä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin!

Nämä mutkat eivät olisi lainkaan mahdollisia, jos ihmiset enemmän lukisivat Jumalan Sanaa, Raamattua. Mutta nyt lukuisat aasit puhuvat sellaisella taidollisuudella ja runsailla vivahteilla, että rakas oma Pikku Aasimme jää suorastaan häpeään kaiken rinnalla. Nyt ei enää riitä vieraskielinen ”Petruksen” nimen lausuminen ”Pfeetruus”, vaan tämän ajan aasien kylkeen painautuminen takaa vivahderikkaat hengelliset kokemukset ja suoranaiset saarnakokonaisuudet. Luvassa on laajoja uudistuksia ja suoranaisia reformaatioita, jotka joka suhteessa jättävät varjoonsa tuon aikaisen vuoristokylämme uskonnolliset näkemykset ja uudistukset!

Voi, voi ja voi! Tekisi niin mieli kirjoittaa omankin maamme reformaatioista ja uskonnollisista oivalluksista, mutta kun se kunnianloukkauksen pelko on niin lähellä! Siksi kai on viisainta että rajoitumme entisiin, jo tutuksi tulleisiin persooniin tuolla jossakin Keski-Euroopan vuorilla. Ja mikä estäisi meitä kertomasta jostakin toisestakin vuoristokylästä, jossa meno tänä päivänä tuskin paljon poikkeaa jo tutuksi tulleesta?

Pikku Aasi-parkamme on omalla tavallaan jättänyt meidät, osaksi jo ikänsä puoleen, suureksi osaksi kylän ihmisten vouhotusten johdosta. Hänelle kävi pahoin ilman omaa tarkoitustaan ja tahtoaan, mitä törkeimmän manipuloinnin seurauksena. Hänen henkensä kuitenkin elää edelleen meidän keskellämme, koska sellainen urhoollisuus ei voi kuolla, vaan jatkaa elämäänsä meissä tänäkin päivänä!

Mikä kuitenkin on suorastaan valitettavaa ja murheellista liittyy kaikkeen siihen, mitä jo tuohon aikaan tapahtui tämän pienen välikappaleen ympärillä. Tuo henki ei myöskään kuole, vaan löytää tiensä mitä eriskummallisimmalla tavalla keskuuteemme, uusiutuen ja monipuolistuen sitä runsaammin, mitä enemmän vuoristopuron virtaus vettä kuljettaa hieman kylän alapuolella.

Henget eivät kuole, vaan suorastaan vahvistuvat ja löytävät mitä hedelmällisimpiä kasvualustoja ennen kaikkea nykyajan itse kutsutuissa profeetoissa ja julistajissa. Itse kutsutuissa? Tarkoitamme tällä lähinnä kaikkia niitä, jotka löytävät kutsumuksensa erilaisista unista ja innoituksista, joiden alkuperä on kaikkialla muualla kuin Jumalan tahdossa ja Sanassa.

”Seuraa mieluummin minua”, kuuluu yhä useammin ”Petruksen” sijaan, eikä ilmapiirissä leviävä kaikkea hartautta rienaava lemu häiritse lähipiiriä, kun siihen on kai jo totuttu kaikkien hengellisten deodoranttien tukahdutettua normaalin hajuaistin.

Aasiparkamme uskomattomat mittasuhteet saanut mahaparka julisti jokaiselle kuulijalle mieleisiä asioita, samalla julistaen tuomiota jokaiselle erimieliselle tai kuulijalle epämieluiselle henkilölle. Ihminen kuulee siis tänäänkin vain sitä, mikä hänelle on mieluista, ja mitä korva ei kuule, sen mielen syöverit kuuluttavat sitäkin suuremmalla voimalla!

Miten on ylipäätään mahdollista, että niin moni on valmis seuraamaan harmaakarvaista, pitkäkorvaista aasia, kun olisi niin paljon todellistakin tarjolla? Sen selittää jo sekin surullinen historiallinen poikkeama, joka on vallinnut maailmassamme jo pari tuhatta vuotta. Aikanaan Herramme ratsasti aasinvarsalla, mutta tänään yhä useampi aasi ratsastaa... parasta sanoa, hengellisillä asioilla. Kuinka onkaan kaikki aivan päälaellaan entiseen verrattuna! Tai oikeastaan on tyhmää pohtia tällaista. Todellisuudessa ei koskaan ole ollut paremmin kokonaisuutta ajatellen. Meitä nyt vain kiinnostaa tuoda jonkinlaista totuudenmäärää niille harvoille, jotka vielä omaavat jossakin määrin hengellistä näkökykyä ja ymmärrystä. Tämän ajan uudet vaatteet ovat ajan mukaisia, jopa nanotekniikalla varustettuja, mutta siitä huolimatta tarkkaan katsoen karvaiset aasin takapuolet vilkkuvat entistä useamman merkittävänkin henkilön viittojen alta.

Mikä sitten sitoo ihmisiä pienempiin ja suurempiin aaseihin? Oliko pikkuaasissamme jokin sellainen piirre, joka sai ihmiset haltioihinsa, kiintymään itse pikku luontokappaleen ominaisuuksiin tai luonteeseen?

Tarkkaavainen lukija tajusi jo ensimmäisiltä sivuilta, että Pikku Aasimme oli hyötyeläin, työväline, välikappale ensisijaisesti omistajansa tarkoituksia varten, osittain alkumetreillään myös koko kylää varten. Eikö juuri kylän yhteisen sadonkorjuujuhlan johdosta koko kylää palvellut heinäseiväskuorma ollut koko tragedian aikaansaaja! Niin, kenelle tragedia, kenelle suuren hengellisen innoituksen lähde? Toisen ilo, toisen suru! Jos kertomustemme päähenkilö olisi ollut varustettu hiemankin suuremmalla älykkyysosamäärällä, olisivat kaikki juhlallisuudet jääneet toteutumatta. Kuka nyt todellisuudessa haluaa popsia hernerokkaa siinä määrin, etteivät jalat enää kanna, niin että hengellisessä ilmestyksessä jollekin valkenee, että tarvitaan tukeva pöytä julistajan tuskallisen suuren mahan ilmassa pitämiseen?

Voi kauheata, voi kauheata! Todellisuudessa kukaan ei ajatellut aasiparan tunteita ja tuntemuksia, vaan tuossa suuren reformaation myllerryksessä itse kukin osallistuja ajatteli vain omaa hengellistä kaipuutaan ja uuden kokemisen tarvetta. Että raha siinä määrin kyyditsi mielialoja, ei tullut juuri kenenkään mieleen. Tärkeintä oli jokin uusi ja ennen kokematon, tyytyväisyyttä ruokkiva ilmapiiri!

Ihminen aina haluaa jotakin uutta, entisen korvaavaa, ohitse kaiken jumalallisen ilmapiirin ja ennalta määrätyn tien. Koko kylä oli nyt uudella tiellä, kokemassa uutta, eikä mikään saanut estää tai hidastaa tätä kehitystä. Vuoren juurella sijaitseva pikkukaupunki oli jo tottunut tähän uuteen hengelliseen liikehdintään, josta viikoittain muistutti hevosen kavioiden kopina. Herneitä nouti tuo sama kylän lonksuhousuinen maanviljelijä, joka aikanaan ensimmäisen kuorman nouti suurine yllätyksineen. Entä nyt sitten, Herran vuonna 2013?

Niin uskomatonta kuin se onkin, ei kylän herneiden tarve ole loppunut. Aasiparastamme ei muistuta ainoastaan kylän yläpuolen kukkulalla valkoisena loistava aasipatsas, luonnollista kokoa ja näköä, vaan niin uskomatonta kuin se onkin, täyttää kylän valitsema henkilö suurella hartaudella patsaan edessä olevan kiiltävän kastemaljan joka päivä tuoreella hernemössöllä. Ei, ei todellakaan ole kysymys samasta viime vuosikymmeneltä olevasta kastemaljasta, joka salaperäisellä tavalla katosi heinäseipäiden tavoin jonkun pyhiinvaeltajan mukana, mahdollisesti jopa Ameriikkaan!

On hiukan vaikea kirjoittaa, kun näitä asioita voi ymmärtää vain kirjasemme lukenut, ja itsekin olen jo osittain unohtanut tuon aikaiset tapahtumat. Mutta innoitusta riittää, kun on jo niin paljon aikaa kulunut, ja ymmärrys on lisääntynyt päivä päivältä. Uskomattomimmatkin tapahtumat alkavat saada uskottavuutta sitä enemmän, mitä tiedotusvälineetkin tiedottavat tämän hetken tapahtumista ja uusista aaseista, tai sanottaisiinko profeetallisista persoonista. Ja voitaisiin sanoa niinkin, että uudet uutiset saavat entiset näyttämään harhaisella tavalla normaalimmalta. Eli onko siis nykyään enää mitään normaaliksi luokiteltavaa?

Kerromme siitä ehkä tarkemminkin tulevilla sivuilla, mutta jokin saa minut ajattelemaan, että onko tuon kylän elämä todella palannut entisille uomilleen, kun julistajasta ei ole jäljellä muuta kuin tuo valkoinen patsas ja sitä peittävä valkoinen viitta. Jäipä tärkeä seikka melkein mainitsematta! Onhan vielä jäljellä ainakin junavaunullinen noita kauhistuttavia, verisiä heinäseipäitä, jotka kaiken panivat alulle. Ai niin, onhan vielä lisäksi ainakin pieni lammellinen ruskeata lientä, jota aikanaan myytiin suorastaan törkeään hintaan kylällä vieraileville. Ja jos et kerro eteenpäin, myydään kylällä vieläkin kuin tiskin alta verisiä pienoisheinäseipäitä ja ruskeaa lientä sisältäviä purkkeja!

Roisia, roisia, jonkun mielestä! Mutta hengellinen todellisuus on paljon uskomattomampi! Pikku Aasimme on siis lopettanut julistuksensa ja kylän meno on jotakuinkin normaalia? Kukapa tietää, kukapa osaisi sanoa todellisen tilan? Niin uskomatonta kuin se onkin, voidaan vieläkin todistaa suoranaisista ihmeistä kylän eri taloissa. Yön hiljaisina hetkinä on itse kukin kuulevinaan yhä uudelleen tuon jo niin tutuksi käyneen, koko maailmaa sävähdyttäneen lyhyen viestin, jonka seurauksena melkein jokaisella kylän miespuolisella asukkaalla on sama nimi!

Ei, ei, todellakaan ei kaikki ole ohitse, vaikka elämme juuri nyt ulkonaisesti hiljaiselta vaikuttavaa aikaa. Katseet eivät voi olla hetkittäin kääntymättä tuolle kukkulalle, jota kohti jokaisessa talossa on yksi ikkuna, joko ennestään ollut tai reformaation aikana hirsiin puhkaistu. Rakkaus ei ole kuollut, se pursuaa ylitse kaikessa hiljaisuudessa! Emme tarkoita lähimmäisenrakkautta, vaan rakkautta suurta julistajaa kohtaan, joka omalla ja nöyrällä tavallaan antoi nimen jokaiselle Pietarille ja työn jatkajalle tuossa merkittävässä vuoristokylässä. Ongelma on vain melkoinen, kun mikään seikka ei ole vahvistanut, kuka on se todellinen valittu, joka jatkaisi suuren kutsumuksen nojalla suurta tehtävää, josta siitäkään ei ole aivan täyttä varmuutta. Kuka on kutsuttu, valittu, merkittävin henkilö kylän Pietareiden, eli Pffeetrusten joukossa?

Voi, voi ja voi! Miten elämä voi olla näin ristiriitaista? Viaton, lempeä, kirkassilmäinen Pikku Aasimme kaiken hengellisen skisman ja ristiriitojen alkulähteenä, suloisine heiluvine häntineen ja ajoittaisine itsepäisyyden puuskineen! Itsepäinen! Yhtäkkiä tuo sana herättää kummallisia ja voimakkaita tunteita kirjoittajan sisimmässä. Olemme tottuneet pitämään aasia itsepäisenä ja jukurina, mutta teemmeköhän nyt suurta vääryyttä viatonta luontokappaletta kohtaan? Sana puhuu susista lammasten vaatteissa, mutta miksi emme ole aikaisemmin panneet merkille sitä suurta määrää aaseja, jotka ovat pukeutuneet aasinnahkaan... Oho, miten se nyt meneekään? Eli aasinpukuiset ihmiset ovat vieneet maineen viattomilta oikeilta aaseilta! Onpa vaikea ja ristiriitainen asia! Eihän kukaan halua pukeutua aasiksi, vai haluaako? Vai onko niin, että nämä aasit havaitsee vain sellainen, joka pikku pojan tavoin kuuluttaa keisarin uusista vaatteista?

Tarvitaan siis lapsen olemus näkemään nykyajan todellisuus. Ei aasipatsas syö joka päivä sen eteen kannettua herneannosta, vai syökö? En ole sittenkään ihan varma kaiken ”hengellisyyden” keskellä. Lähinnä patsasta asustavan perheen pikkulapset ovat kuitenkin kaikkia kieltoja ja selkäsaunoja uhmaten väittäneet nähneensä illan hämärissä mitä erilaisimpia metsäneläimiä kastemaljan kimpussa. Tärkeintä kai on kaikista jäljistä riippumatta se, että astia on melko tyhjäksi nuoltu useimpina aamuina. Ilman mitään uskottavaa tapaturmaa tuskin mikään eläin jatkaisi julistusta metsän väen keskellä, vai kukapa sen tietää!

En aikaisemmin osannut ajatella, että haluaisit tietää sen. Pitikö sitä kysyä? Voi sentään, mitä sanoisin tuohon asiaan? Missä on... voi, voi, voi?

Missä on Pikku Aasimme viimeinen lepopaikka?

Kukaan ei voi unohtaa tuota kauhistuttavaa päivää, kun pieni raukka, ei pienine mahoineen, henkäisi viimeisen henkäyksensä, tai oikeammin räjähti viimeisen sanomansa... tilanteen kauhistuttavuus oli sitä luokkaa, ettei kukaan järkytykseltänsä tiennyt mitä ajatella. Sotku seurakunnan kokoustilassa oli niin järkyttävä ja pahanhajuinen, että koko seurakunta kauhusta kirkuen juoksi ulos ovesta, melkein tallaten heikoimmat jalkoihinsa!

Ei, ei, kuulehan hyvä ystäväni, on asioita joita tehdään, ja joista ei puhuta. Uskonnollinen elämä on täynnä mysteerejä, salaisuuksia, kertomattomia asioita, jotka takaavat asian jatkuvuuden ja antavat mahdollisuuden mitä hurjimpiin selityksiin ja ilmestyksiin. Näin on tämänkin asian kohdalla, jotta kirjoitettavaa riittäisi ja odotukset saisivat suuren kotkan siivet, jotka lennättävät ihmismielen koukerot jopa taivaan avaruuksiin. Niinpä siis voimme jossakin tähtikuviossa nähdä Pikku Aasimme hahmon pilvettöminä öinä. Ja kukapa ei nyt voisi nähdä häntä jopa hämärinä iltoina ja kuutamoisina öinä jopa omassa eläinsuojassaan. Niin, tämä salaisuus takaa aivan uskomattomatkin pirtti-iltojen tarinat, joissa sankarimme on ilmestynyt mitä erikoisimmissa tilanteissa ja hädän hetkissä. Eihän tällainen olento voi kuolla, kun jopa aikanaan oli epäilys siitä, että tämä aivan sama aasi oli aikanaan kantanut selässään itse Herraammekin!

Voi kuinka kiehtova tarina kirjoitettavaksi, kun kerran kirjoittajalla ei muuten ole lupaa sepitellä näin urbaaneja juttuja!

Nyt tuli nälkä. Pakasteessa on hernekeittoa, antaisiko se lisäinspiraatiota tälle kirjoittamiselle?

Uskonnollinen maailma rakastaa mysteerejä, salaisuuksia, arvoituksia, vastoin kaikkea jumalallista järjestystä ja kirjoitusten todistusta. Siksi on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa kaikenlaisen uuden kokeminen on mahdollista, tai jopa itsestään selvää. Mikä on kaiken tällaisen kaipauksen suurin vihollinen?

Kautta aikojen oli ihannoitu vuoriston luonnon ja hiljaisuuden rauhoittavaa vaikutusta. Vuoristopurojen solina ja tuulen humina puissa olivat syrjäyttäneet kaiken maallisen humun ja sumun. Mutta luonnon kosketuksella, luomistyön jälkien tarkkailemisella, on yksi vihamielinen tekijä kaikkea nykyaikaista kohtaan. Mikä se voisi olla, mihin se voisi liittyä?

Aasiparan julistuksen alettua ei kenelläkään ollut ajatustakaan jostakin kauaskantoisesta, kantavasta, korvia koettelevasta. Julistaja kuitenkin oli niin maallinen ja nöyrä, ettei sanoma kuulunut monenkaan kymmenen metrin päähän. Siksi joku sai ilmestyksen vuoren juurella asuvasta sukulaisesta, jolla oli nykyaikaiset vahvistinlaitteet. Niinpä vuorelta kuului äänekäs julistus kautta koko laakson aivan kiusaantumiseen asti: ”Pfeetrruusss!” Lisäksi oli hetkessä jokainen lähikaupungissa saatavissa oleva vahvistinlaite, stereo ja nauhuri kiikutettu kylän jokaiseen kotiin, niin että suuren uskonnollisen juhlan suurin vihollinen on kukistettu parissa päivässä: hiljaisuus!

Hiljaisuus on todella vaarallinen, tuhoisa, suuri vastustaja nykyiselle hengelliselle virtaukselle. Ihminen ei saa keskittyä kuuntelemaan sisäistä ääntään, luonnon suomaa voimanlähdettä. Hiljaisuus saa epäilemään uskonnollista voimaa, palavaa julistusta, luodun korottamista, hengellistä auktoriteettia. Hiljaisuus saa ihmisen ajattelemaan, miettimään, pohtimaan, epäröimään kohtaamaansa henkistä ja hengellistä painostusta.

Kuinka voi pikkuaasi sellaisella tavalla saada vallan kokonaisesta kylästä, seutukunnasta, ja osaltaan koko maailmasta? Pieni, viaton aasi, joka kylläkin puhui kummallakin päällään! Siinä ihmetyksen aihetta tyhmemmälle, mutta ajatteleva, hiljentymään kykenevä ihminen näkee aika tavalla enemmän.

Kuka todella hallitsi tuota suurta reformaatiota, uutta ilmestystä ensin pienessä vuoristokylässä ja sitten laajemminkin koko vuoristossa ja osin koko maailmassa? Eihän aasimme tehnyt muuta kuin söi, puhui ja poisti tiettyä kertymää? Ei hänellä ollut mitään vallankäytön muotoja hallitakseen yhden yhtäkään. Mutta tässä onkin kuva, täydellinen kuva hengellisen vääristymän valtakuvioista. Miksi Giovanni vaimoineen alkoi syöttää aasilleen herneitä ja myöhemmin hernekeittoa? Siitäkö ilosta, että aasiparka jäi henkiin? Kyllä, aluksi. Mutta Giovannin perheen oli saavuttanut tietynlainen hengellinen hurmos, josta ei mistään hinnasta haluttu luopua.

Aasi söi herneitä, mutta vain osaksi omaksi ilokseen. Ihmisen ilo ja riemu ja hurmos olivat tuhatkertainen aasiparan nautintoon verrattuna. Mikä on sen suurempi uskonnollisen vallankäytön väline kuin puhuva luontokappale, joka julistaa osaltaan terveempää oppia kuin moni tämän päivän saarnamies, saarna-aasi? Aasin julistus oli aivan luonnollinen, selvästi ymmärrettävä seuraus suuresta onnettomuudesta, mutta ihminen teki siitä hengellisen erikoisuuden, uuden ilmestyksen, uuden ajan ilmiön, hengellisen kaipauksen tyydyttäjän, ohitse kaiken järjellisen ja luonnollisen!

Miten on monien, tai jopa useimpien korkeasti korotettujen julistajien suhteen? Kuka todella palvoo näitä, seuraa näitä, korottaa heidät korkeuksiin arvaamattomiin? Mitä kuulevat näihin painautuvat ihmiset, aivan kuten Pikku Aasin mahaa vasten painautuvat kyläläiset? He kuulivat mieleisiä asioita, valikoituja asioita, joiksi voitiin tulkita mitä erilaisimmat aasille vieraan ruoka-aineen aiheuttamat käymisilmiöt. Tällaisia käymisilmiöitä on koko maailma täynnä, eivätkä ne juuri koskaan koidu julistajan iloksi ja kunniaksi, vaan kuulijoiden mielihyvän tuottamiseksi. Ihminen todellisuudessa ei palvokaan julistajaa, vaan tämän tuottamien erilaisten aaltojen tulkitsemisen perusteella kaikkea omaa näkemystä ja itsekorostusta.

Pikkuaasimme oli siis jokaisen omien kaipausten ja tarpeiden tyydyttäjä siihen asti, että jokainen koki aasin omaisuudekseen ja henkilökohtaiseksi opastajakseen. Aasi siis osaltaan puolusti toista ja syytti toista, aivan ilman mitään omaa vaikutusta!

Minne aasiparkamme on siis haudattuna? Missä lepäävät hänen jäännöksensä? Teorioita on lukematon määrä, koska useimpien mielestä noin suuri olento ei voi todellisuudessa kuolla, vaan elää edelleen. Mutta missä, kenessä Pfeettrruksessa, kenessä seuraajassa? Mysteeri on todella suuri, aivan kuten monien tämän ajan edesmenneiden kohdalla, joita ei haluta uskoa edesmenneeksi.

Kuka siivosi sotkun seurakuntahuoneesta noiden kauhistuttavien tapahtumien jälkeen? Yksi varma tieto on, että sali suljettiin niin tarkkaan, ettei ketään päästetty näkemään elotonta raatoa. Mitä seuraavina päivinä tapahtui, on hämärän peitossa. Yhden teorian mukaan paikalle kutsuttiin kaupungin eläinlääkäri, joka oli niin tyrmistynyt eläinparan muodon suhteen, että jo lain mukaan epäili jotakin hirvittävää, tarttuvaa tautia. Siten eläinparka olisi päätynyt hänen kyydissään kylälle ja polttolaitokseen. Hänen avustajansa olivat sitten desinfioineet huoneen siinä määrin, että vain näiden aineiden haju muistutti tapahtuneesta. Tämän teorian kannattajat taitavat olla enemmistönä, ainakin kylän ulkopuolella.

Mutta aivan kuten eräs laulaja vieläkin elää, aivan samoin on lukuisia kerhoja, joiden jäsenet kaikin mahdollisin tavoin imitoivat edesmennyttä, joka ei suinkaan ole kuollut, vaan saa yhä uudelleen muotonsa näissä ihailijoissa. Vuosittain tuhannet ja jälleen tuhannet käyvät meditoimassa patsaan juurella, uskoen maallisen majankin, jos se nyt sitten on kuollut, lepäävän patsaan alla. Yksi teorioista!

Tässähän alkavat uskonnolliset tunteet herätä eloon, kaiken ollessa niin todellista ja elävää kuvaa! Mitä kaikkea pieni aasitarinamme kertookaan meille juuri tästä päivästä ja ajasta, jossa juuri elämme!

Äärilaita, josta emme halua kertoa sen enempää: Pietarin pääkalloja on kuulemma maailmalla pyhäinjäännöksinä melkein junavaunullinen. Eniten hämmästystä on herättänyt lapsen pääkallo, joka kuulemma kuului Pietarille hänen ollessaan lapsi! Onko mikään oikeastaan sen ihmeellisempää? Tietyissä piireissä hiljennytään hartaudella erikokoisten aasinpääkallojen edessä, uskoen niissä olevan erikoista voimaa. Jokainen on kuulemma alkuperäinen, koosta ja muodosta riippumatta. Olihan aasimmekin aikanaan lapsi, pieni aasivauva!