Keneen luottaa?

Herra Jeesus, mistä kirjoittaisin tänään, on huokaukseni joka aamu. Miksi kirjoittaa joka aamu, kun blogissani on jo lähes seitsemänsataa kirjoitusta? Miksi eivät ihmiset voisi lukea aikaisempia kirjoituksia? Tilastojen mukaan suurin osa lukee vain päivittäiset tekstit. Jokaisen yksityisyys on taattu, enkä tiedä muuta kuin mistä maasta lukijat ovat ja mitä he ovat lukeneet. Toivoisin kuitenkin edes muutamia yhteydenottoja ja kannanottoja tietääkseni mikä on tärkeä aihe kirjoittamiselle. Mutta hyvä näinkin, kun viisitoistatuhatta lukukertaa tuli täyteen jo jokin aikaa sitten! Aloittaessani uskoin vuodessa kertyvän vain korkeintaan muutama sataa lukukertaa!

Narsismista kirjoittamiani kirjoja on jäljellä niin suuri määrä, että todella toivoisin voivani lähettää niitä ilmaiseksi kotimaassa. Sitä en kuitenkaan voi tehdä ilman vastaanottajan osoitetta. Onko kaikenlainen petos niin laaja, että aika harva rohkenee tilata niitä ja antaa osoitteensa? Olen aina poistanut kaikki puhelutiedot ja osoitteet säännöllisin väliajoin, eivätkä ne joudu kenenkään muun käsiin. Postitus on ainutkertainen tapahtuma, enkä myöhemmin käytä osoitetta uudelleen, jollen sitten saa uutta tilausta. Ei siis synny mitään postituslistaa! Asuntoni on hyvin pieni ja kirjat vievät häiritsevällä tavalla tilaa.

Aika, jossa elämme, on omalla tavallaan aivan uutta ja ahdistavaa monelle meistä, vaikka aikaisemmin uskoimme olevamme valmiita kohtaamaan melkein mitä vain. Ehkä kukaan meistä ei osannut aavistaa kuinka yksinäisiä tulisimme olemaan kaiken keskellä. Jokainen ihminen tarvitsee tietyn määrän sosiaalista kanssakäymistä, mutta se merkitsee tietynlaista antautumista ainakin rajatulle haavoittumisen mahdollisuudelle, sillä kaikki ei aina toteudu toivomustemme mukaisesti.

Kokemamme asiat ovat ehkä saaneet meidät liiankin aroiksi. Monet kokevat entiset tutut piirit turvattomiksi ja arkailevat uusia tuttavuuksia. Ihmistä ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan yksin, eikä johonkin uuteen paikkaan meneminen merkitse automaattisesti johonkin tuntemattomaan antautumista. Vierailu jossakin muussa hengellisessä piirissä ei sinänsä vahingoita ketään sosiaalista kanssakäymistä kaipaavaa. Meidän tulee rakastaa jokaista veljeämme ja sisartamme heidän vakaumuksestaan riippumatta.

Jos jossakin tuntuu siltä, ettei siellä voi vierailla omana itsenään ja oman vakaumuksensa säilyttäen, tulee sellaista paikkaa välttää. Meidän kaupungissamme on melko vapaa ilmapiiri kirkkokuntien kesken, enkä ole yhtä poikkeusta lukuun ottamatta kokenut vaatimusta johonkin joukkoon liittymisestä. Uskovaisten yhteys on todella tärkeä asia, jonka ei milloinkaan tulisi sisältää tunnetta siitä, että johonkin vierailtuun paikkaan pitäisi ehdottomasti liittyä. Miten voisi joku lähimmäisemme saada tietää jostakin omistamastamme paremmasta, jos eristäydymme jonkinlaiseksi ”uloskutsutuksi”, joka pelkää lähestyäkin jotakin toisin ajattelevaa? Me voimme vierailla toisten uskovaisten parissa, mutta meidän ei ole pakko liittyä heihin!

Me kaipaamme seuraa ja ystävällisyyttä. Me kaipaamme kumppanuutta ja sosiaalisuutta. Eristäytyminen ei palvele kenenkään hyväksi. Sen johdosta meidän tulee rohkaistua etsimään jokin tai joitakin paikkoja, missä tapaamme ihmisiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi avautua vieraille ihmisille ja paljastaa sisimpämme asioita. Juuri tässä ajassa meillä on oikeus ja velvollisuus sulkeutua tietyssä mielessä ja kieltäytyä liiallisista lähestymisistä. Meillä ei ole velvollisuutta uskoutua kenellekään ihmiselle, etenkään tuntemattomalle!

Yksi suurimmista ongelmista on tarpeemme selvittää sisäisiä asioitamme. Kaipaamme jotakuta, jolle voisimme purkaa syvimpiä ongelmiamme. Mutta kenelle uskallamme uskoutua? Ei taida varmuudella jäädä jäljelle kuin vain Herramme, sillä oman kokemukseni perusteella voin vakuuttaa, että kaikkein haavoittavimmat asiat tulee kertoa vain Hänelle!

”Älkää uskoko ystävää, älkää luottako uskottuun; vaimolta, joka sylissäsi lepää, varo suusi ovet. Sillä poika halveksii isää, tytär nousee äitiänsä vastaan, miniä anoppiansa vastaan; ihmisen vihamiehiä ovat hänen omat perhekuntalaisensa. Mutta minä panen toivoni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa: minun Jumalani on minua kuuleva. Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.” (Miika 7).

Oman kokemukseni ja kuulemieni ”kauhukertomusten” perusteella voimme todeta edellisen sanankohdan totuudeksi. Jos ei voi varmuudella luottaa ystävään eikä uskottuun, ei edes vaimoon, niin kuinka sitten pappiin tai saarnaajaan!