Rakkautta loppuun asti!

”Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh.13).

”…kun Jeesus tiesi hetkensä tulleen, että hän oli siirtyvä tästä maailmasta Isän tykö, niin hän, joka oli rakastanut omiansa, jotka maailmassa olivat, osoitti heille rakkautta loppuun asti.”

Emmekö mekin omalla tavallamme aavista oman hetkemme olevan lähellä? Tämä maailma ei ole meidän oikea kotimme, vaan koetusten ja kyynelten valtakunta. Tämä maailma on kuin kotkan pesä, josta olemme useita kertoja kirjoittaneet. Meidän näkyvä olemassaolomme on alkanut täällä, mutta määränpäämme on jossakin aivan muualla. Siksi kovat tuulet puhaltavat kotkan siipien pauhatessa yläpuolellamme saadaksensa meidät käsittämään, että lähtömme hetki on lähellä. Me emme todellisuudessa ole maallisia luontokappaleita, vaan meidät on tarkoitettu liitelemään taivaallisissa korkeuksissa.

Meidän ajatuksemme halutaan kiinnittää uudelleen sisäiseen olemukseemme. Aivan liian suuressa määrin me olemme kadottaneet alkuperäistä rakkauttamme, koskapa kaiken kaipauksemme keskellä jumalallinen huudahduksemme on siinä määrin vaimennut. Kuinka suurella voimalla kuulutimmekaan aikanaan: ”Tule Herra Jeesus!” Sen ei ole tarkoitus kaikua huuliltamme ainoastaan vaikeissa elämänvaiheissa, kun ehkä itse olemme saattaneet synkkiä pilviä taivaallemme.

”Osoitti heille rakkautta loppuun asti!” Vaikka laittomuus valtaa yhä suurempaa tilaa ja rakkaus kylmenee muualla, on meidän tehtävämme rakastaa loppuun asti! Olemmeko unohtaneet rakkaan äänen, joka aikanaan korosti rakkauden merkitystä ja sai meidät useinkin huudahtamaan toinen toisellemme: ”Sinne pääsee vain täydellinen Rakkaus!” Jokin sisimmässäni värisee tämän ajatuksen edessä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Missä on ensimmäinen rakkautemme, missä on kaikki se toivo ja uskallus, jotka vallitsivat sisimmässämme menneinä vuosina? Miksi on niin laajalti totta tässä ajassa:

”Jos ette kuule ja paina sydämeenne, niin että annatte kunnian minun nimelleni, sanoo Herra Sebaot, lähetän minä teitä vastaan kirouksen ja kiroan teille suodut siunaukset. Minä olenkin ne jo kironnut, sillä te ette ole painaneet tätä sydämeenne.” (Mal.2).

Miten voisi joku ihminen, maallinen luotu, auttaa meitä tässä ajassa, jossa meille on aivan erikoisella tavalla näytetty inhimillinen heikkoutemme ja vajavaisuutemme? Milloin todella käsitämme, että kaiken kunnian ja rakkauden ja mielenkiinnon, mitä emme ole aidosti kohdistaneet Herraamme, sen olemme suoneet mielestämme merkittäville sananpalvelijoille, miksi? Koska jokin heissä ja heidän julistuksessansa on mielestämme vapauttanut meitä toimimaan oman mielemme mukaisesti. Todellisuudessa kukaan ei palvo tai yliarvosta jotakin julistajaa ja opettajaa hänen itsensä tähden, vaan omahyväisen heijastuksen johdosta, joka korottaa palvovaa katsojaa! Kuinka totta onkaan se, mikä ensimmäisenä tuli suureksi sydämelleni vuonna 1964: ”Kunniaansa ei Jumala anna kenellekään ihmiselle tai järjestölle!” Jos olemme korostaneet vääriä asioita, ovat uskomamme ja luulottelemamme siunaukset todellisuudessa kirouksia!

Ainoa todellinen turvamme tässä ajassa on Herramme siipien suojassa, höyhenvarustuksessa, aidossa läheisyydessä Hänen kanssaan. Hän ei ole jossakin erämaassa tai kammiossa, Hän on yhä vielä puhtaassa Sanassaan!