Yli kaiken varo! Osa 2

Yli kaiken varo! Osa 2

”Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni. Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa. Minun viholliseni saavat nähdä sen, ja häpeä on peittävä heidät, jotka sanovat minulle: ’Missä on Herra, sinun Jumalasi?’” (Miika 7).

Lankeemuksemme ja inhimilliset heikkoutemme helposti saavat meidät vääränlaiseen arkuuteen ja haavoittuvaisuuteen. Me olemme kokeneet niitä ja tiedostamme ne ehkä liiankin voimallisesti. Kun sitten kohtaamme ”vahvoja ja onnistuneita” ihmisiä, joilla ei niitä näytä olevan, lähestyy meitä helposti jokin henki, joka suorastaan vaatii uskoutumaan ja kertomaan asioita, jotka myöhemmin maailmaa kierrettyään tulevat vastaamme moninkertaisesti ahdistavampana. Oman kokemukseni perusteella sielunhoitajat eivät läheskään aina hoida omaa sieluamme, vaan tietynlaisessa omassa vahvuudessaan harjoittavat jopa suoranaista henkistä väkivaltaa ”autettaviaan” kohtaan. Siksi tarvitsemme oikeanlaista ja oikeaan suuntaan kohdistuvaa luottamusta ja varmuutta:

”Älkää iloitko, minun viholliseni, minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeuteni.”

Me saatamme joutua istumaan pimeydessä pitkiäkin aikoja, mutta se on parempi Herran pelossa kuin vääränlainen avautuminen jonkun ihmisen edessä. Tästä todisteena useampikin kertomus siitä, kuinka jopa korkea-arvoiset kirkolliset tahot ovat käyttäneet saamiaan tietoja jonkinlaiseen painostukseen ja jopa suoranaiseen kiristykseen. Hädän hetkellä kerrotut asiat saattavat epäilyttävissä tapauksissa tulla moninkertaiseksi tuskaksi pelottavassa odotuksessa milloin ne tulevat luoksemme jossakin tilanteessa.

Kaikki ns. ystävät eivät ole ystäviä hädän hetkellä. Tässä ajassa ihminen aivan käsittämättömällä tavalla toteuttaa sitä, mistä olen puhunut jo noin viisikymmentä vuotta. Suurin osa ns. kristillisyyttä perustuu siihen, että ihminen kokee olevansa parempi kuin toiset. Siksi tarvitsemme oikeanlaisen luottamuksen Herraamme ja Hänen läsnäoloonsa, vaikka aina ei tuntuisikaan siltä että Hän kuulee meitä. Hän kuulee, Hän tietää, mutta Hän haluaa olla luotettava silmissämme, ei sellainen, kuin mitä tämä maailma on nyt Hänestä tehnyt.

”Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa. Siitä me tiedämme, että olemme totuudesta, ja me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan, ja mitä ikinä anomme, sen me häneltä saamme, koska pidämme hänen käskynsä ja teemme sitä, mikä on hänelle otollista.” (1.Joh.3).

Meidän ei siis tule heittäytyä kenenkään ihmisen ja hänen mielivaltansa varaan vaikka hätä olisi kuinka suuri. Ihminen ei todellisuudessa ole kykenevä auttamaan meitä; ehkä vain hetkittäin tukemaan ja kantamaan apunamme taakkojamme, mutta me odotamme

”…siihen asti että Hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden.”