Jäykkä selkäranka?

”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (1.Kor.12).

Miksi Jumala on kutsunut sinut, minut? Onko meissä jotakin sellaista, mikä tekee meidät toisia paremmiksi? Olemmeko uskovaisina jotakin aivan erinomaista, niin että voimme kulkea erikoisen ryhdikkäästi ja luoda arvioivia silmäyksiä, hiukan kuin alaspäin, niihin uskosta osattomiin, jotka eivät ole ymmärtäneet liittyä kirkkokunnalliseen seuraamme?

Niin kummallista kuin se onkin, en tänä aamuna voi olla ajattelematta sitä, että ehkä yksi suurimmista ongelmistamme on aina ollut ja on edelleenkin vääränlainen täydellisyyden tavoittelu, joka ei salli meidän elää aitona persoonana, vaan joka suorastaan pakottaa meidät suorittamaan ”hengellistä” elämää. Me olemme joka suhteessa maallisia ja vajavaisia olentoja, inhimillisyyteen sidottuja, mutta jokin osa meitä saa vakuuttuneeksi siitä, että olemme sittenkin tietyissä sfääreissä niin täydellisiä, että voimme katsoa toisiin alaspäin.

Jostakin syystä on mieleeni jäänyt eräs tapahtuma lopuksi elämääni. Olin erään kaupungin torilla pienen torikatoksen kanssa esitellen yhdistyksemme toimintaa ja myyden henkiseen väkivaltaan liittyviä kirjasia. Samaan aikaan oli eräällä hengellisellä ryhmällä torikokous, joka kesti useampia tunteja. Väliajalla toria kiersi kookas ja huomiota herättävän ryhdikäs nainen, joka tuli minunkin katokseni luokse. Selkä ei taipunut yhtään hänen pää kallellaan luodessa silmäyksiä kirjoihini. Mitähän hän piti näkemästään? Kasvoille tuli hetkeksi nopea hymy ja pää nyökkäsi arvokkaasti kerran. Sitten hän nopeasti sanaakaan sanomatta siirtyi kauemmaksi.

Jotenkin tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni kuvana siitä, millaisia suuri osa hengellisistä piireistä ja yksittäisistä ihmisistä on ns. maailman ihmisten silmissä. Uskovaiset eivät ole tavallisia ihmisiä, vaan ovat mielestään ryhdikkäämpiä ja pidempiä kuin kohtaamansa ihmiset. Jos jotakin suopeaa pystytään havaitsemaan, huomioidaan se jäykällä nyökäytyksellä ja hetken välähtävällä hymyllä. Sanoja tuskin saadaan kuulla koskaan!

Miksi oikeastaan ihmettelemme ulkopuolisen maailman asennetta meitä, uskovaisia, kohtaan? Niin metsä vastaa, kuin siihen huudetaan!

”Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen…”

Ei kai Paavali, niin merkittävänä jumalanmiehenä, voi tarkoittaa tätä aivan tosissaan? Ei ehkä meidän mielestämme, koska me rakastamme omaksumaamme suoraselkäisyyttä, joka perustuu uskomukseen jonkin suuren saavuttamisesta, ainakin osittaisesta täydellisyydestä!

Herramme ei kaihtanut kumartumista ja jopa spitaalisen käden koskettamista. Hänellä ei ollut varaa meidän ihannoimaamme jäykkäselkärankaisuuteen, vaan Hän oli kipujen Mies ja sairauden tuttava. Veljemme Paavali sai armon nähdä Hänet tarpeeksi kauan voidakseen samaistua Hänen kanssaan ja kirjoittaakseen kaiken mitä kirjoitti, todella tarkoittaen kaikkea esiin tuomaansa!

”Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7).

Eivätkö nämä sanat aivan kummallisella tavalla ravistele ja pehmitä kovaa ja jäykistynyttä selkärankaamme? Tästä on hyvä jatkaa, kunhan mietimme sitä jonkin aikaa!