Vanhurskas on elävä uskosta

”Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä. Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy. Katso, sen kansan sielu on kopea eikä ole suora; mutta vanhurskas on elävä uskostansa.” (Hab.2).

”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ’Vanhurskas on elävä uskosta’.” (Room.1).

”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta.’ Mutta laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’.” (Gal.3).

Olisiko saivartelua esittää kysymys: ”Kenen uskosta vanhurskas on elävä?” Onneksi siihen antaa selvän vastauksen Habakuk: ”…vanhurskas on elävä uskostansa.”

Nyt uskonpuhdistuksen juhlavuotena joudun pakostakin ajattelemaan paljon Martti Lutheria ja hänen erittäin yksinäistä tietänsä sen aikaisten uskomusten ja näkemysten keskellä. Mitä meillä olisi yhteistä siinä määrin, että ajatukset palaavat häneen? Itse koen aivan rehellisesti voivani sanoa, että ainakin yksi tuska ja ahdistus on meille yhteinen! Uskon tietäväni aika suuressa määrin, mitä hän sydämellään kantoi siinä määrin, että koko hänen kehonsakin joutui mukaan tähän kärsimykseen. Meitä erottaa viisisataa vuotta, mutta sydämen hätä on yhteinen, ajankohtainen!

Mikä on näin tuskallista, että siitä on vaikea kirjoittaakin? Etenkin vuotena, jolloin suurella hartaudella muistellaan hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hengellistä antiaan tälle maailmalle, tulee esiin tekijöitä, jotka aikaansaavat ehkä vieläkin suurempia kysymyksiä, kuin mitä ihmiset tuohon aikaan kantoivat sisimmässään. Asiaan, asiaan! Mikä on selvästikin suurin kysymys omassa sisimmässäni siinä määrin, että se valtaa koko kehonikin? Viisisataa vuotta totuutta ja tietoa, mutta mitä olemme tehneet sillä ja siitä? Olisiko tämänpäiväinen ristiriita käytännön ja puheiden välillä yhtään sen pienempi kuin tuona aikana? Herää todellakin kysymys siitä, kenen uskolla tänään halutaan elää! Voisimmeko perustaa koko hengellisen elämämme jo vuosisatoja sitten edesmenneeseen julistajaan, toistamalla hänen opetuksiaan ja sanojaan saman periaatteen mukaan kuin Skeuaan pojat?

”’Minä vannotan teitä sen Jeesuksen kautta, jota Paavali julistaa.’ Ja niiden joukossa, jotka näin tekivät, oli myös erään juutalaisen ylipapin, Skeuaan, seitsemän poikaa; mutta paha henki vastasi heille sanoen: ’Jeesuksen minä tunnen, ja Paavalin minä tiedän, mutta keitä te olette?’.” (Apt.19).

Edellisten ”parantajien” lopputulos oli surkea, sillä heidän vannotuksellaan ei ollut mitään todellista pohjaa, koska he eivät olleet sen paremmin vanhurskaita kuin tiedettyjä henkivalloissa siteeraamansa Paavalin tavoin. Kuinka paljon tänään vannotetaankaan Lutherin tai jonkun muun nimissä ilman taivaallista valtuutusta?

Juhlimmekohan asiaa, josta olemme vetäytymässä aina vain kauemmaksi uuspakanuuden ja välinpitämättömyyden johdosta? Me tiedämme niin paljon, mutta onko elämämme ristiriidassa tietomme kanssa?

”Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä on uskallus Jumalaan…” (1.Joh.3).

Uskalluksemme ei siis voi perustua jonkun toisen uskoon ja näkemyksiin, olkoonkin sitten kysymys vaikka kuinka merkittävästä henkilöstä!

”Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä ’vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen’.” (Hebr.10).