Kasvun aika Osa 2

Puhumme nyt hengellisestä kasvusta. Kehollisesti me emme ole aivan sataprosenttinen esikuva hengelliselle kasvulle, koska normaalisti aikuiseksi tultuamme emme enää lisäänny pituuden tai koon puoleen kuten lapsuudessa. Vääränlainen ravinnon nauttiminen voi kylläkin lihottaa meidät jopa muodottomiksi. Mutta tarvitsemme joka päivä tietyn määrän ravintoa maallisen olemuksemme johdosta, koska osa meitä kuolee sekunneittain ja hetkittäin. Tarvitsemme siis ravintoa elintoimintojemme ylläpitämiseksi ja solujen uudistamiseksi. Aivan samoin on hengellisen olemuksemme suhteen.

Me emme voi jättää mitään tarvettamme ulkopuolisen tahon hoidettavaksi - normaalin elämän puitteissa. Meidän on nähtävä vaivaa ravintomme ja elämälle tärkeiden asioiden hoitamiseksi siihen asti, kun se ei enää ole mahdollista ja sairaana tai vanhuksena olemme riippuvaisia ympäristömme avusta. Silloin emme enää ole varsinaisessa kasvussa, vaan alamme siirtyä sille tielle, joka jokaisen edessä on jonakin hetkenä.

Me puhumme nyt kuitenkin normaalista elämästä. Sen mielekkäänä ja tyydyttävänä pitäminen on aivan omissa käsissämme, omien päätöstemme varassa. Aina siinä määrin mitä mahdollisesti omaa mukavuuttamme erheellisesti tavoitellessamme luovutamme tärkeitä asioita toisten käsiin, olemmekin riippuvaisia kuolevaisista, puutteellisista henkilöistä. Minä en ainakaan uskoisi kaupassa käyntiä jollekin toiselle ihmiselle, antaen tälle täydet vapaudet ostaa mitä haluaa, koska hänen valintansa eivät välttämättä sovi itselleni ollenkaan, vaan saattavat johtaa jopa terveydellisiin ongelmiin. Minä haluan itse päättää miten pukeudun, missä kuljen, mitä teen. Miksi ei tämä normaalisti itsestään selvyys pädekään hengellisessä elämässämme?

Miksi olemme sellaisessa määrin valmiita ottamaan hengelliseen suuhumme jonkun valmiiksi pureskelemaa? Miksi olemme sellaisessa määrin valmiita uhraamaan Jumalallemme vasta temppelissä kohtaamaamme uhriainesta, säästäen kuljetusvaivan ja päivittäisessä elämässä tapahtuvan valmistautumisen Herramme kohtaamiseen? Aikanaan moni katsoi vaivalloiseksi uhrieläimen kuljettamisen kotiseudulta. Kenenkään ei tullut uhrata viallista eläintä, ja matkan varrella oli aina se vaara, että eläin osoittautuisi matkan rasitusten johdosta jotenkin vaivaiseksi. Oli siis helppoa jättää valinta myyjälle, joka temppelin alueella suuresti kehuen voi myydä eläimen, jota olisi ollut mahdotonta kuljettaa kauempaa!

Miksi tyytyä helpoimpaan vaihtoehtoon, joka ei mahdollisestikaan tulisi miellyttämään Jumalaa ja toimisi enemmänkin uhraajan vahingoksi kuin hyväksi? Jumalan maailma on täynnä aitoa ja todellista, tervettä, kun vain haluamme kumartua nöyryydessä poimimaan niitä suoranaisia aarteita, jotka ovat tarkoitetut päivittäiseen elämäämme. Tässä suhteessa meidän on vain kuljettava kuin marja- tai sienimetsällä. Puihin tai pilviin katseleva tällä alueella vain kompastuu jokaiseen kiveen ja kantoon!

Nämä ovat minun ajatuksiani, Sanan herättämiä. Ajatteleeko kukaan muu samoin? Uskon nöyrästi veljeni Paavalin olevan melko samoilla linjoilla hänen kirjoittaessaan:

”Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan. Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1.Kor.3).

Nyt pelottaa, että jäämme kiinni tähän lainaukseen, emmekä pääse siitä irti! Voiko Paavali olla tosissaan kirjoittaessaan jotakin tällaista ja voiko se koskea meitäkin tässä ajassa? Hän on Uuden Testamentin ajan merkittävin kylväjä, eli istuttaja ja Apollos kastelija, ja siitä huolimatta hän ainakin meidän aikamme ihmisten mielestä vähätellen toteaa:

”Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.”

Kuinka voi noin suuri jumalanmies mennä toteamaan jotakin näin radikaalia ja meidän ajallemme vierasta? Kyllä me tiedämme, kiitos Jumalalle! Hän lausuu iankaikkisen Totuuden ihmisen ja hänen Herransa välisestä suhteesta! Hän ei pureskele valmiiksi, hän ei aseta eteemme jonkinlaista lautasta oman valikoimansa mukaisesti, vaan toteaa iankaikkiseksi riemuksemme, että olemme nyt häntä kuultuamme siirtyneet Itse Jumalamme ruokittavaksi, jonka suusta voimme ilman epäilyksen häivääkään ottaa vastaan kaiken meille tarjotun!

Ihminen ei todellakaan elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee! Halleluja!