Kasvun aika Osa 1

”Nämä olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset; he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin.” (Apt.17).

Sydämelläni on aivan erikoisella tavalla korostaa henkilökohtaisen uskon merkitystä, mikä sisältää omakohtaisen ja päivittäisen hengellisen kaipauksen todellisen hengellisen ruuan puoleen. Normaali ihminen syö maallista ruokaa vähintään kerran päivässä, terveysammattilaisten mielen mukaan noin viisi kertaa, koska hampaat kuulemma kestävät hyvin viisi happohyökkäystä.

Mikä saa ihmisen syömään? Normaalisti se on nälän tunne, josta kukaan ei oikein pidä, eihän vaan? Itsellenikin tulee nälkä monta kertaa päivässä, joten syön useimmiten mieleistäni ruokaa sen mukaisesti mitä on ollut edullisesti tarjolla. Mielestäni ei pelkkä edullisuus ole oikea kriteeri, vaan samalla myös terveellisyys. Tässä suhteessa me olemme melko yksimielisiä ja terveesti ajattelevia. Herää kuitenkin todella vakava ja koskettava kysymys mieleeni: Miksi tämä sama terveellinen ja elintärkeä ajattelu ei ulotukaan hengellisen elämämme puolelle lähestulkoonkaan yhtä järkevänä ja normaalina? Onhan henki äärimmäisen paljon tärkeämpi kuin keho? Miksi maallisen ruuan hankinta ja sen nauttiminen vievät monen ihmisen elämästä huomattavasti suuremman ajan kuin hengellisen ruuan hankinta ja nauttiminen?

Olemmeko alkaneet pitää hengellisiä asioita liian itsestään selvinä ja itsellemme kuuluvina? Tuleeko mieleemme Israelin kansan aikanaan nauttima päivittäinen ruoka, manna? Raamatussa on tuskin parempaa hengellistä kuvaa uskovaisen ihmisen päivittäisestä vastuusta ja siihen liittyvästä kasvusta. Jokaisen oli joka päivä kerättävä sen hetkinen ruokansa, aivan tietty määrä, ei enempää eikä vähempää. Sitä ei voinut koota korikaupalla, kuten olemme kertoneet menneistä vuosista hengellisenä kuvauksena.

Ihmiset ovat kautta aikojen halunneet osoittaa hengellistä ylimielisyyttään ja asemaansa mitä erilaisimmilla kootuilla ”teoksilla”, joita he ovat kantaneet erilaisissa koreissa. Onko mikään ihme, että korien sisältö on alkanut haista ja mädäntyä aivan erämaan mannan esikuvan mukaisesti. Tässäkään ajassa ei ole mahdollista nostaa itseään esiin jonakin erinomaisena hengellisen ruuan varastoijana ja jakajana, koska todellisuudessa jokaisen on aivan itse, omana itsenään, riennettävä päivittäin hengellisen, tuoreen ruuan äärelle!

Viime aikoina olen jostakin syystä, jonka käsitän nyt, kiittänyt seurakuntien emäntiä ja pöytätovereitani sanomalla, että kyllä tuli taas paha mieli ruokailun päätteeksi! Heti perään olen sitten kysyvien katseiden edessä jatkanut: ”Tuli taas niin paha mieli, kun ruoka on niin erinomaisen hyvää, enkä millään pysty syömään enempää!”

Tässä on mitä erinomaisin kuva hengellisestä elämästä. Jos me ihmisinä olisimme olleet suunnittelemassa itseämme, olisimme etenkin tämän ajan hengen mukaisesti laatineet itsellemme jonkinlaisen ”kylävatsan”. Aina kun olisimme maksullisessa ruokailussa tai kylässä, söisimme mahdollisimman suuren määrän ylimääräistä ruokaa tähän ”pötsiin”, jonka märehtisimme sitten tulevien päivien aikana, säästyen kaupassa käynniltä. Onneksi tämä ei ole mahdollista sen paremmin maallisessa kuin ei hengellisessäkään elämässä!

Meistä on omalla tavallaan tullut laiskoja. Me emme haluaisi nähdä vaivaa sen paremmin maallisella kuin emme hengelliselläkään alueella. Alhaisen verenpaineen omaavana suorastaan kauhistuttaa ajatus, että joutuisin kumartelemaan arkoine polvineni erämaan kivikossa kerätäkseni päivittäisen annokseni mannaa. Kuinka monta kertaa kokisinkaan huimausta noustessani uuteen paikkaan siirtymiseksi! Mutta elämän säilyttämiseksi tämä olisi suorastaan pakko. Samoin on pakko joka päivä, tässä nykyisessä elämässä, ainakin hengellisesti, kumartua Sanan ääreen poimimaan mitä arvokkainta ja ravitsevinta hengellistä ruokaa oikeanlaisen kasvun säilyttämiseksi!

Suurin osa kristikuntaa on nyt kuitenkin sälyttänyt kaiken vastuun ravinnon keräämisestä joko erilaisille järjestöille tai julistajille. Kaikki hengellisen ruuan nauttiminen näyttää tapahtuvan hengellisissä ”ravintoloissa” ikään kuin meillä olisi varaa jättää koko toimeentulomme niiden varaan. Maallisesti olisi aivan mahdotonta ajatellakaan, että siirtyisimme ravintolaan viisi kertaa vuorokaudessa. Se olisi ajan suhteen mahdotonta, saati sitten taloudellisesti! Miten sitten järkevinä ihmisinä uskomme koko hengellisen kehityksemme mahdollisesti kerran viikossa tapahtuvaan kirkossa tai seurakunnassa käyntiin? Eihän normaali ihminen pärjää kerran viikossa syömisellä, etenkin kun kenelläkään ei ole tuota ”vieraspötsiä”. Millaisen keripukin kourissa onkaan sitten hengellisesti sellainen kristitty, joka ei juurikaan lue Raamattua ja vierailee kirkossa vain jouluna ja pääsiäisenä!