”Mutta sinä, Jumalan ihminen, pakene semmoista, ja tavoita vanhurskautta, jumalisuutta, uskoa, rakkautta, kärsivällisyyttä, hiljaisuutta. Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä.” (1.Tim.6).
Tartu kiinni! Milloin? Nyt ja aina!
Pakene, tavoittele, kilvoittele, tartu kiinni!
Mikään lukemassamme ei ole vanhanaikaista, vaan
jumalallista todellisuutta viimeiseen hengenvetoomme asti! Jos oikeastaan
kukaan ei puhu näistä asioista, ei se vapauta meitä vastuustamme. Meissä voi
olla suuri määrä tietoisuutta Sanasta, mutta jos emme ole tarttuneet siihen
kiinni, itsessämme, ei se meitä hyödytä.
”Joka siis
ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi.”
(Jaak.4)
Me voimme siis aivan käsittämättömässä määrin rikkoa
sitä vastaan, mikä jo on itsessämme!
Totena pitäminen on vain yksi vaihe elämässämme. Sen tulee johtaa
todellisuuteen ja toteutumiseen, julkitulemiseen. Sanat ovat vain sanoja, mutta
teoillamme me osoitamme mitä sisimmässämme todella on. Hengellisten asioiden
totena pitäminen on siis hyvä alku, mutta:
”Samoin
uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut. Joku ehkä sanoo:
’Sinulla on usko, ja minulla on teot’; näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja,
niin minä teoistani näytän sinulle uskon. Sinä uskot, että Jumala on yksi.
Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat. Mutta tahdotko
tietää, sinä turha ihminen, että usko ilman tekoja on voimaton?” (Jaak.2).
Millaisessa ajassa elämmekään! Kuka enää erottaa
toisistaan väärien henkivaltojen totena pitämät asiat ja aidon uskon? Näiden
välillä ei ole todellisuudessa mitään yhteyttä, vaikka edellisellä onkin niin
pettävä jumalisuuden ulkokuori. Riivaajatkin uskovat, mutta se ei ole se usko,
johon meidät on kutsuttu taivaallisella kutsumuksella!
”Mitä siis
sanon? Ettäkö epäjumalanuhri on jotakin, tai että epäjumala on jotakin? Ei,
vaan että, mitä pakanat uhraavat, sen he uhraavat riivaajille eivätkä
Jumalalle; mutta minä en tahdo, että te tulette osallisiksi riivaajista. Ette
voi juoda Herran maljasta ja riivaajien maljasta, ette voi olla osalliset
Herran pöydästä ja riivaajien pöydästä. Vai tahdommeko herättää Herran
kiivauden?” (1.Kor.10).
Vieläkö ihmettelemme, että Herra on vetäytynyt
sivuun sellaisessa määrin, että joudumme etsimään Häntä aivan uudella
vilpittömyydellä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti