"Melkeistä" puuttuu enemmän kuin puolet!

Ote kirjoituksesta ”Kulissien maailma”

Julkaistu perjantai 18. huhtikuuta 2014

Tämän tekstin uudelleen julkaiseminen on ollut pidempään mielessäni, mutta nyt vasta muistin oikeat hakusanat.

Niin, ihmiselämä on hyvin kummallinen, käsittämätön. Tivoli ei olekaan vain jossakin rannikon suurkaupungissa, vaan se on usein siellä, missä tulisi olla todellisen Jumalan pelon ja vavistuksen Hänen Sanansa edessä. Miten saattoi olla mahdollista, että seurakuntaelämästä oli tullut sellaista sirkusta? Tätä Johannes ei milloinkaan elämänsä aikana tulisi käsittämään. Hänen mieleensä palasi yhä uudelleen tuo hänen unensa Klausin sikarapakosta ja siinä rypevistä seurakuntalaisista. Hän oli kertonut siitä harvoille valituille veljillensä ja sisarillensa, eivätkä kaikki olleet lainkaan käsittäneet sen merkitystä. "Sehän oli aivan hullu uni!", oli usean kanta asiaan. Mutta todellisuudessa ääni Johanneksen sisimmässä vakuutti hänelle, ettei tuo uni vastannut missään suhteessa kaiken sen älyttömyyttä ja suoranaista hulluutta, mitä seurakunnan keskuuteen oli tullut. "Vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan." Kuinka tarkkaan olikaan kaikki tiedetty jo Jumalan Sanassa! Ei ollut mitään merkitystä sillä, kuinka todellista ja oikeaa julistus oli päällisin puolin. Pienikin hapatus, väärä korostus, Sanasta pois ottaminen, siihen lisääminen, inhimillinen ajatus, riitti hapattamaan kaiken. Kaikki oikea, hyvä, jäi toiselle sijalle, ja tuo pieni hapatus oli se mikä tarttui kuulijoiden korvaan ja mieleen. Järjetöntä, mieletöntä, mutta kuitenkin niin totta!

Johannes ei voinut olla ajattelematta erikoisesti niitä julistajia, joiden ilmestymisen aikoihin jo kuului seurakunnan keskuudessa tunnustus: "Tämä veli saarnaa niin aidosti ja melkein sitä, mitä tälle ajalle on tarkoitettu." Tuskin juuri kukaan kiinnitti sen paremmin huomiota tähän itse lausumaansa tai toisen suusta kuulemaansa arvioon. Mutta todelliselle jumalanlapselle ja paimensielulle jo yksi sana tässä ilmaisussa kertoi koko asian luonteen ja ominaisuuden. Yksi ainoa sana! Saivarteluako, pikkumaisuuttako? Ei, vaan Jumalan Henki! "Melkein!" Kuinka pelottava sana seurakuntaelämän kohdalla! Kuinka pelottava sana ajatellen valmistautumista, ehtimistä siihen, mikä on tärkeintä ihmisen elämässä!

"Melkein!" Jo vanha sanonta kuului, että "melkeistä" puuttuu puolet. Tämä viisaus päti normaalien, tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta mikä oli vikana uskovaisilla? Johannes muisti erittäin hyvin sen, kuinka monta kertaa hän oli "melkein" ehtinyt joko junaan tai linja-autoon. Hän muisti sen ikävän tunteen, mitä oli kokenut katsellessansa etäisyyteen katoavia, illan viimeisen bussin takavaloja. Nyt hän oli myöhästynyt vain kaksikymmentä sekuntia, hän oli melkein ehtinyt, mutta joutui jäämään yöksi laakson kaupunkiin. Hän ei ollut myöhästynyt paljon, mutta muutamakin kymmentä sekuntia riitti, sillä auto oli jo ehtinyt niin kauaksi pysäkistä, ettei heiluttaminen auttanut. Kuinka hirvittävä sana uskovaisen elämässä! "Melkein!" Hänen olisi pitänyt päästä kotiin, sillä hän oli jo kauan ollut matkoilla, mutta nyt oli juna saapunut vain muutaman minuuttia myöhässä asemalle, eikä hän ollut ajatellut olevan niin kiire. Hän oli mennyt ostamaan pientä haukattavaa, ja sitten vilkaistuaan aseman kelloon hän oli juossut henkihieverissä, sydämen hakatessa hurjasti ja kuin viimeisillänsä, mutta hän oli myöhästynyt! Hän oli melkein ehtinyt, mutta mitä hyödytti tuo melkein? Hän jäi yöksi laaksoon! Kuinka hirvittävä ajatus! Oli tapahtuma, johon oli ehdittävä ajoissa, eikä melkein! Hän, niin kuin koko seurakuntakin, odotti tuota hetkeä; siitä oli puhuttu vuosikausia, sitä varten oli valmistauduttu, mutta mitä jos hän tai muutkin ehtisivät siihen mukaan vain melkein?

Juuri sinä yönä, istuessaan unta saamattomana halvan hotellihuoneen ikkunan ääressä, katsellen taivaalla kumottavaa kuuta, hän oli suorastaan kauhuissaan ajatellut tuota piankin koittavaa hetkeä. Hän oli nyt myöhästynyt, vaikkakin oli "melkein" ehtinyt. Hän oli makkarasämpylän tähden kadottanut viimeisen mahdollisuutensa ehtiä kotiin rakkaidensa luokse. Hän oli nyt täällä, sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden tunteen valtaamana, vieraassa paikassa, yössä! Tämä tunne ei varmastikaan vetänyt missään suhteessa vertaa sille, mitä kaikki tänne jäävät uskovaiset olisivat kerran kokeva huomatessaan, että he ovat myöhästyneet tuosta pilvestä, joka vei valvovat ja palavat veljet ja sisaret yläilmoihin kohtaamaan Herransa. He olisivat jääneet yöhön, kauhistuttavaan ihmiskunnan yöhön, missä ei ole mitään todellista lohtua! He olivat "melkein" saavuttaneet sen, mitä olivat mahdollisesti koko ikänsä odottaneet, turhaan, turhaan, sillä he olivat vain "melkein" ehtineet mukaan!

Kuinka kauhistuttava sana tuo "melkein" olikaan Johannekselle juuri tällä hetkellä! Täällä huvipuistossa kaikki oli Ann-Marien todistuksen mukaan melkein kuin oikeata, mutta kuinka kauhistuttavalta kuulostikaan niin lukemattomista suista kuuluva todistus siitä, että seurakunnassa kaikki oli "melkein" niin kuin piti olla, julistettiin "melkein" niin kuin tuli julistaa, oltiin "melkein" sitä, mitä pitikin olla. Mikä sai uskovaiset tyytymään ja uskomaan kaikkeen tähän, minkä ylle olisi voitu suurilla, taivaan korkuisilla kirjaimilla kirjoittaa "MELKEIN"? Mikä sai ihmiset täällä huvipuistossa kokemaan niin aidontuntuista iloa ja onnea? "Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!" Mikä sai ihmiset seurakunnassa kokemaan kaikki ne tunteet, aidotkin tunteet, mikä sai seurakunnan vuodesta toiseen tyytymään siihen tilaan missä se juuri nyt oli? "Kulissit, rekvisiitta, esiriput, kaikki keinotekoinen!"

Oliko Johannes hullu, oliko hän mieletön ajatellessaan tätä kaikkea, ja vielä uskoessaan, että se oli Jumalan Henki hänessä, joka sai hänet tuntemaan siten, näkemään siten? Käsittikö kukaan muu, mitä todella tapahtui veljien ja sisarten keskuudessa? Käsittikö kukaan muu, kuinka valtava määrä kulisseja todellisuudessa sisältyi seurakunnan elämään? Käsittikö kukaan, kuinka paljon teatteria ja näyttelemistä ja esirippuja oli seurakunnan ja sen jäsenten elämässä? Kuka oli luonnollinen, kuka oli aito? Jos jo ihmiset olivat sellaisen näyttelemisvimman kourissa, niin miten oli kaiken muun suhteen?

Tätä teatteria ja kulisseja oli kodeissa, sitä oli työpaikoilla, sitä oli seurakunnassa, sitä oli kaikkialla, missä oli uskovaisia ihmisiä. Sitä ei ollut ainoastaan ulkopuolisessa maailmassa, vaan sitä oli jokaisessa kodissa, niin Johanneksen kuin kaikkien muidenkin. Ihmiset olivat kaikkea muuta kuin aitoja, todellisia. Jokin Johanneksen sisimmässä huusi tuskaisella äänellä: "Missä ovat todelliset uskovaiset, ne ihmiset, joista Jumalan Sana puhui: 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista... vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis'."?

Mitä merkitsi kaikki tämä ulkonainen, mikä oli saanut päällimmäisen sijan seurakunnan elämässä? Mitä kätkeytyi kaiken sen taakse? Johannes ei voinut olla ajattelematta jo lapsuudessa kokemaansa pettymystä kaiken ulkonaisen viehätyksen suhteen. Hän oli vieraillut omaistensa kanssa sen hetken kuuluisimmassa teatterinäytännössä, ja väliajalla, kun oli pieni poikanen, oli hän uteliaisuudessaan lähtenyt vaeltelemaan pitkin teatterin tiloja. Hän oli ollut suorastaan lumoutunut kaikesta siitä säihkeestä ja loisteesta ja paukkeesta, mikä oli vallinnut koko näytöksen ensimmäisen osan aikana. Tämä satulinna oli suorastaan lumoava, ja kaikki satuolennot olivat jotakin ylimaallista. Mutta nyt tämän pikkuisen askeleet johtivat kohti näyttämön ovea, josta juuri oli mennyt sisään joku avustajista. Luoden vielä lumoutuneen silmäyksen tuohon säihkyvään kuninkaanlinnaan, astui tämä nuorimies näyttämölle, ja millainen pettymys olikaan nähdä kaikki se, mitä tuolla kulissien takana paljastui! Putkia, lautoja, naruja! Koko linnaa ei ollut olemassakaan! Se oli vain pelkkä seinä, taidokkaasti kasaan laitettu, mutta vain seinä, pelkkä seinä!

Johannes ei voinut olla ajattelematta noita alkuaikojen amerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa mahtavien julkisivujen takaa löytyi ainoastaan tavallisia ja pikkuruisia hökkeleitä. Eikö tämä ollut juuri sitä, mistä tänäänkin oli kysymys? Oli ulkonaista, oli kauneutta, oli loistetta, kuin satulinnojen hohtoa, mutta mitä oli kaiken takana? Mitä oli Klausin loisteliaan ja uuden ja puhtoisen rakennuksen sisäpuolella? Mitä oli muiden talojen sisällä? Ulkonaisesti hyvinvoivia ihmisiä, siistejä koteja, siistejä pihoja. Mutta mitä oli kussakin talossa sisällä? Millaiset ihmiset siellä asuivat?

Niin, vaimot olivat alamaisia, hyviä miehillensä. Seurakunnan tilaisuuksissa ja niiden jälkeisissä kahvihetkissä, vanhemmistoveljien luona, kodeissa, vaimot pitäytyivät lujasti kiinni miestensä kainaloihin, hymyilivät, kantoivat kahvipöydästä pullaa ja kaatoivat lisää kahvia miestensä kuppeihin; miehet hymyilivät, nauroivat, laskivat leikkiä, auttoivat takin vaimojensa ylle, tukivat näitä rappukäytävissä, avasivat auton oven. Niin, Ann-Mariekin oli alamainen, tottelevainen miehellensä. Mies ei sitä aina käsittänyt, niin tyhmä kuin oli, ja niin vaimo aina joskus joutui tarttumaan miestänsä kurkusta tai kauluksesta kiinni, roikkuen lyhyempänä tästä kiinni varpaisillaan ja huutaen niin että kaikki naapurit kuulivat: "Etkö sinä tyhmä rontti käsitä, että minä olen sinulle niin alamainen kuin vain voin olla?!" Ja Klaus nyökytteli niin että Ann-Marie vuoroin oli varpaillaan, vuoroin kantapäillään! Greta oli niin alamainen kuin vain voi miehellensä Thomasille. Eikä heillä särkynyt jokainen olohuoneen ikkuna kuin vain kerran heidän elämänsä aikana, kun jostakin kummallisesta syystä lähes jokainen irrallinen esine löytyi lasinsirpaleiden keskeltä taloa ympäröivältä nurmikolta. Greta oli alamainen, niin alamainen kuin vain voi olla, lähtien aina erimielisyyksien puhjettua sisarensa luokse Bodenseelle. Niin, miehensä Thomas sai olla perheenpäänä ja hallita kotonansa niin paljon kuin halusi!

Niin, näille asioille naurettiin ja niitä pidettiin mitättöminä, perhe-elämään kuuluvina asioina. Mutta kuinka kauan uskovaiset perheet saattoivat elää tässä harhaluulossa? Jumala oli puhunut tässä ajassa mitä selvimmällä tavalla kaikesta perheeseenkin liittyvästä, naisen ja miehen keskinäisestä asemasta, mutta mitä kätkettiinkään kaikkien kulissien ja rekvisiitan taakse? Mitä kätkettiin kaiken kohteliaisuuden ja ystävällisyyden taakse seurakunnan kokouksissa ja kahvitilaisuuksissa? Jos uskovaisten läsnä ollessa oltiin alttiita palvelemaan ja kantamaan kahvia siihen pöytään, missä rakas aviopuoliso istui, niin miten sitten kotona kuului ankara käsky: "Ota itse kaapista mitä tarvitset! Minä en ole mikään palvelija, joka koko ajan kantaa kaiken eteesi!" Jos kokousten jälkeen roikuttiin toisen kainalossa tai hihassa kiinni, niin miten sitten koko kotimatkalla ei puhuttu halaistua sanaa toiselle, ja kotona kumpikin kuin vältteli toisen kosketusta? Ja kaikesta tästä huolimatta uskottiin olevan aito Jumalan lapsi, Jumalan rakkaudella ja Pyhällä Hengellä täytetty, valmis kohtaamaan pilvissä saapuva Herra yläilmoissa?

Tätä kaikkea ei Johannes saattanut käsittää. Ei hän toki tarkoittanut sitä, että kaikki perheasiat olisi tullut kuuluttaa koko seurakunnalle. Ei, ei, missään tapauksessa ei! Mutta eivätkö nämä ihmiset lainkaan käsittäneet, kuinka ulkokultaisia he olivat kantaessaan kahvia ja pikkuleipiä ja hymyillessään aina kun tiesivät jonkun katselevan? Kukaan ei olisi pannut merkille sitä, jos jokainen olisi itse noutanut kahvinsa ja pikkuleipänsä, ja kakkupalansa. Mutta nyt luotiin mielikuvaa: "Katsokaa, kuinka hyvin meillä menee! Katsokaa, kuinka hyvä vaimo minä olen tälle miehelle! Katsokaa, kuinka huomaavainen mies minä olen vaimoani kohtaan!" Tämäkö kestäisi Kaikkivaltiaan Jumalan tulisilmien edessä, Hänen Sanansa edessä, joka on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija?